Vajaa kaksi viikkoa jäljellä. Kerron siis lyhyesti parin viime viikon tapahtumista ja yritän samalla tajuta, että kohta tämä päättyy. Epäonnistun varmaan kummassakin.
Chapter One. Pitkä kuuma kesä.
Matahekon tyttöjen harjoittelun päättymisen kunniaksi suuntasimme lomareissulle Pohjois-Ghanaan. Jos taustalla ei olisi ollut jo kahden kuukauden totuttautumista tähän maahan, lopputuloksena olisi kenties ollut vain verta, hikeä ja kyyneleitä sekä kaikkien aikojen katastrofiloma. Loistava seura, huumorintaju, väsymys, ilmasto ja Lariam kuitenkin tekivät lomastamme mahtavan, ikimuistoisen ja kokemusrikkaimman koskaan!
Matka Accrasta Kumasiin sujui hyvin kivuttomasti ja ruuhkattomasti, joten aikaa kului vain noin nelisen tuntia, vaikka matkaa oli reilu 250 kilometriä. Kumasissa meitä oli vastassa oppaaksemme lupautunut Emmanuel, joka on asunut seitsemän vuotta Suomessa ja palannut Ghanaan vastikään. Opimme, että Ghanassa tytöt eivät saa majoittua samaan hotellihuoneeseen, mutta viisi vaimoa yhdellä miehellä on ihan ok. Voiko joku kertoa tästä jotain?
Kumasin eläintarhasta mieleen jäivät erityisesti sylkevä simpanssi, taivaat sumentava parvi hedelmälepakoita sekä opaskirjassakin mainittu lonely-looking camel. Erittäin mieleenpainuva kokemus oli myös Freeman’s hotelli/motelli/hostelli/labyrintti –asia, jossa nukuimme kaksi yötä. Huoneessamme oli seinien ulkonäöstä päätellen teurastettu joku tai jokin, ovesta olisi päässyt helpommin sisään ilman avaimia kuin avainten kanssa eikä kukaan juuri nukkunut, sillä jokainen odotti kauhusta lamaantuneena, milloin helikopterilta näyttävä ja kuulostava tuuletin rysähtää katosta alas ja sivaltaa päämme irti. Maria tutustui rottaan, ja huoneessa numero kaksi käytiin yöllä titaanien taistelu olematonta vihollista vastaan. Your mind is a crime scene.
Kumasin Special breakfast ei toiminut ja jouduimme tappeluun itsepäisen tarjoilijattaren kanssa, sillä ruokalistan sisältö ja hinnat muuttuivat sitä mukaa, kun tilasi. Puuro ja kahvihan ovat lähes synonyymeja, ja akvaariossa kellui hyvin iso, hyvin ruma ja erittäin kuollut kala. Matkalaisilla oli kuitenkin hauskaa, myös Jasminilla heti kahvikupillisen jälkeen.
Kintampon vesiputous oli ihana ja kaunis, Moleen johtava punainen hiekkatie sen sijaan ihan jotain muuta. Molen luonnonpuistossa oli helppo olla onnellinen, ja hetken vauhkoamisen jälkeen pimeydessä väijynyt naarasleijonakin osoittautui bambiksi. Your mind is a crime scene, osa kaksi. Aamulla oli kylmä, ja palelemisen tunne oli ihana, oikeasti! Se oli vähän niin kuin Suomen kesä. Seikkailimme savannilla, rämmimme lutakoissa norsujahdissa ja bongasimme mm. paviaaneja, pikkuapinoita, antilooppeja, lintuja, pahkasikoja ja norsun takamuksen. Emmanuel laski viiteen eikä Lariam ollut kenellekään hyvä.
Palattuamme Kumasiin juutuimme tuttuun tapaan ruuhkiin. Lisämausteen antoi taksikuski, joka sovelsi Ghanan liikenteelle ominaista käytäntöä: ”Drivers never obey lane rules – if there is a space, a car will fill it.” Tällä kertaa tilaa ei ollut. Kuljettavat ryhtyivät tappelemaan ja taksikuski tuunasi ovensa kiinni lakanalla.
Viidentenä päivänä löysin itseni tienvarresta ja poliisien kynsistä, ja nämä virkavallan edustajat olivat hiukan toista luokkaa kuin ne Bojo Beachin koppalakit, jotka heittivät meidät kotiin. (Tuona Bojo-päivänä siinä pienessä mersussa meitä oli siis viisi valkoista naista ja kaksi mustaa miestä, auton pohja laahasi maata ja haluan nähdä sen päivän, jolloin Suomen poliisi toimii näin.) Kohdatessani hurjat Kumasin poliisit kiitin Luojaani Emmanuelista, jolla oli hyvät puheenlahjat.
The Last Supper oli mainio, kuollut kala oli hävinnyt, akvaario puhdistettu ja kaikki sujui mutkattomasti. Meno toimistolla oli melkoista ja lähdön hetkellä obronit itkivät. ”Voi tytöt. Älkää itkekö!” Bussi lähti kuitenkin täysin säälittä liikkeelle.
Matka Kumasista Accraan kesti tuplaten sen, mitä se oli kestänyt Accrasta Kumasiin. Tienvarren julkinen toiletti oli julkinen sanan kaikissa merkityksissä ja siis mielenkiintoinen ja aika kauhea kokemus, mutta bussissa pyörivä leffa puolestaan oli vallan repivää hupia. Kun ZooZoo näkyi ja pääsimme Matahekoon, olo oli kuin kotiin palanneella. (Saaralle: Lassie palaa kotiin!)
Kiitokset upeasta ja hauskasta viikosta siis Jasminille, Marialle, Mintulle, Salelle sekä tietysti Emmanuelille, jota ilman tytöt eivät todellakaan olisi pärjänneet Kumasin asemaa pidemmälle. E no easy, oo-oo-oo-ooo, my brother, my sister!
Chapter Two. Katson tähtitaivasta.
Hiljainen hämärä on jo peittänyt
tämän oudon maan jalkojeni alla.
Koti-ikävä, matkamiehen ystävä,
se puhuu kuiskaamalla.
Katson tähtitaivasta täällä kaukana.
Katsotko sitä sinäkin?
Hyvää yötä!
Katson tähtitaivasta, kaipaan kotia.
Kaipaatko sitä sinäkin?
Hyvää yötä!
Pientareille jää suunta, määränpää,
kun matkamiestä väsyttää.
Mutta silmistäsi saan voimaa
avaamaan ovet aamuun uudestaan.
Katson tähtitaivasta täällä kaukana.
Katsotko sitä sinäkin?
Hyvää yötä!
Katson tähtitaivasta, kaipaan kotia.
Kaipaatko sitä sinäkin?
Hyvää yötä!
Ei pysty käsittämään eikä käsittelemään mitään. Kuka nyt ymmärtää? Kenelle voin sanoa, miltä tuntuu tai millaista täällä oli, mitä olen kokenut ja miten muuttunut? Mieli ja sydän on niin täynnä ristiriitoja, ettei pysty tajuamaan. Mun koti ei oo täällä, mutta missä on mun kotini Suomessa?
Ehkä löytyy matkan pää,
jos siivet levittää ja antaa viedä tuulen.
Mutta kaipuuta ei saa koskaan loppumaan.
Se osani on, niin luulen.
Katson tähtitaivasta täällä kaukana.
Katsotko sitä sinäkin?
Hyvää yötä!
Katson tähtitaivasta, kaipaan kotia.
Kaipaatko sitä sinäkin?
Hyvää yötä!
maanantai 13. joulukuuta 2010
lauantai 20. marraskuuta 2010
Circle of life.
Chapter One. Kiitän Luojaani…
Lohdutuksesta murheessa. Joonasta. Ystävistä ja läheisistä Suomessa. Ystävistä maailmamme mantereilla. Ystävistä Ghanassa. Kauniaisten Diakista. Kiitos.
Chapter Two. Aurinkointerventio.
Eräänä perjantaiaamuna lähdimme pelaamaan vanhimpien oppilaiden kanssa futista läheiselle kentälle. Se vähän jännitti, koska olin nähnyt, että varsinkin pojista on hyvää vauhtia tulossa Black Starin seuraavia tähtiä eivätkä tytötkään olleet ollenkaan hullumpia. Lähteä nyt pelaamaan jalkapalloa ghanalaisten kanssa. Kuinka paha teurastus tästä tuleekaan?
En lopulta ollut niin huono kuin olisin voinut olla. Tein peräti kaksi maalia joukkueemme viidestä, tosin lähinnä siksi, että syötöt olivat niin hyviä. Oppilaista oli jälleen kerran hauskaa, että minusta tuli obroni coco. Tyhmyydestä sakotetaan varsinkin keskipäivän auringossa ja pelin loppupuolella pohjoisen tyttö teki tuttavuutta hiekkakentän kanssa. Tuomari ja muut pelaajat menivät paniikkiin, kaatoivat vettä päälleni ja raahasivat vastaan inttävän eurooppalaisen keskeneräisen betonitalon lattialle varjoon. Kun kävelimme takaisin koululle, pari oppilasta kulki kummallakin puolellani jatkuvassa valmiustilassa, jos vaikka sattuisin pyörtymään uudelleen. (Eikä se ensimmäinenkään edes ollut pyörtyminen!) Tein lähtemättömän vaikutuksen eikä minun näköjään anneta unohtaa sitä, vaikka kuinka tahtoisin. Olosuhdekestävyydessä obibinit vei 6-0. Jos saisin päättää, seuraava matsi käytäisiin kahdenkympin pakkasessa ja puolentoista metrin lumihangessa.
Chapter Three. Trotroissa ompi tunnelmaa.
Viikonloppuna matkustin ensimmäistä kertaa yksin trotrolla. Matkasin ensin Aplakusta Barrierille taksilla, jonka ovet eivät menneet kunnolla kiinni ja jonka penkit olivat puoliksi irti. Kävelin trotro-pysäkille ja alta puolen sekunnin luokseni saapui muuan jannu tiedustelemaan määränpäätäni ja ohjasi minut sen jälkeen enempiä kyselemättä oikeaan trotroon. Kulkuneuvon löytäminen meni siis oikein näppärästi.
Trotrolla matkustamisesta kertokoon Ghanan kulttuuria ja tapoja valottavasta matkaoppaasta poimittu lainaus:
”Time does not exist in the trotro universe. It will leave when it’s full, and will get there sometime after that. The optimum temperature for the inside of a trotro should exceed that of the core of the sun, so all passengers can sweat freely on their neighbours. A trotro is made up of 40 percent seat, 10 percent wheels, 20 percent (and falling) floor, ceiling, and sides, and 30 percent rope/gaffer tape.”
Chapter Four. Työarkea Afrikassa.
Joulukuvaelma-asujen tuunaaminen. Enkelinsiipien kursiminen kokoon ruosteisella neulalla. Vauhdikas ja heittäytyvä pelastusoperaatio, kun ruokalan pöydästä irtosi yksi jalka kesken kuvistunnin. Ja ruokailun. Ja matikankokeen. Atk-tukihenkilö, lääkäri ja siivoustaidonopettaja. Lapsenvahti, innovaattori, kuvittaja. Seinämaalauksen restauroiminen öljyväreillä. Murtautuminen toimistoon viidakkoveitsellä. Normipäivä.
Chapter Five. Hiplife, reggea ja länkkärien fetasalaatti.
Kuinka voimauttavaa onkaan elää tätä elämää itsenäisesti? Jasmin on ollut House of Gracella harjoittelussa tämän viikon ja on ollut kivaa, kun on arkena vaihteeksi omanikäistä seuraa.
Tiistaina saimme hiukan puskista vapaapäivän, kun täällä Ghanassa vietettiin jotakin muslimien juhlaa (itselleni ei selvinnyt sen tarkemmin mitä). Suuntasimme siis Kaneshielle metsästämään lisää kankaita, ja retki oli oikein mainio ja onnistunut. Unohdin ottaa postikortit mukaan, joten saa nähdä, saanko niitä koskaan lähetettyä. Pikku-Shopritesta matkaamme tarttui salaattiainekset ja patonkia.
Matkalla kotiin tilasimme tienvarresta ghanian music – ja reggaelevyt. Seuraavana päivänä saavuttuamme kojulle hakemaan hankintojamme kävi ilmi, että vain toinen levy oli valmis, mikä ei sinänsä yllättänyt. ”Please, sit down, it takes just fifteen minutes!” Niinpä me odotimme, vaikka tilanteessa oli olemassa kaikki katastrofin ainekset. Pitkähkön odotuksen lopputuloksena oli kuitenkin kaksi laittomasti poltettua cd:tä, joiden nimet olivat ”HIPLIFE” ja ”REGGEA”. Riemuitsimme ZooZoo-biiseistä.
Chapter Six. Rest my soul.
Raamikset Galatalaiskirjeestä, Elämän siiville –laulut ja iltojen rukoushetket.
”Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa. Sen elämän, jota tässä ruumiissani vielä elän, elän uskoen Jumalan Poikaan, joka rakasti minua ja antoi henkensä puolestani.”
- Gal. 2:20
Lohdutuksesta murheessa. Joonasta. Ystävistä ja läheisistä Suomessa. Ystävistä maailmamme mantereilla. Ystävistä Ghanassa. Kauniaisten Diakista. Kiitos.
Chapter Two. Aurinkointerventio.
Eräänä perjantaiaamuna lähdimme pelaamaan vanhimpien oppilaiden kanssa futista läheiselle kentälle. Se vähän jännitti, koska olin nähnyt, että varsinkin pojista on hyvää vauhtia tulossa Black Starin seuraavia tähtiä eivätkä tytötkään olleet ollenkaan hullumpia. Lähteä nyt pelaamaan jalkapalloa ghanalaisten kanssa. Kuinka paha teurastus tästä tuleekaan?
En lopulta ollut niin huono kuin olisin voinut olla. Tein peräti kaksi maalia joukkueemme viidestä, tosin lähinnä siksi, että syötöt olivat niin hyviä. Oppilaista oli jälleen kerran hauskaa, että minusta tuli obroni coco. Tyhmyydestä sakotetaan varsinkin keskipäivän auringossa ja pelin loppupuolella pohjoisen tyttö teki tuttavuutta hiekkakentän kanssa. Tuomari ja muut pelaajat menivät paniikkiin, kaatoivat vettä päälleni ja raahasivat vastaan inttävän eurooppalaisen keskeneräisen betonitalon lattialle varjoon. Kun kävelimme takaisin koululle, pari oppilasta kulki kummallakin puolellani jatkuvassa valmiustilassa, jos vaikka sattuisin pyörtymään uudelleen. (Eikä se ensimmäinenkään edes ollut pyörtyminen!) Tein lähtemättömän vaikutuksen eikä minun näköjään anneta unohtaa sitä, vaikka kuinka tahtoisin. Olosuhdekestävyydessä obibinit vei 6-0. Jos saisin päättää, seuraava matsi käytäisiin kahdenkympin pakkasessa ja puolentoista metrin lumihangessa.
Chapter Three. Trotroissa ompi tunnelmaa.
Viikonloppuna matkustin ensimmäistä kertaa yksin trotrolla. Matkasin ensin Aplakusta Barrierille taksilla, jonka ovet eivät menneet kunnolla kiinni ja jonka penkit olivat puoliksi irti. Kävelin trotro-pysäkille ja alta puolen sekunnin luokseni saapui muuan jannu tiedustelemaan määränpäätäni ja ohjasi minut sen jälkeen enempiä kyselemättä oikeaan trotroon. Kulkuneuvon löytäminen meni siis oikein näppärästi.
Trotrolla matkustamisesta kertokoon Ghanan kulttuuria ja tapoja valottavasta matkaoppaasta poimittu lainaus:
”Time does not exist in the trotro universe. It will leave when it’s full, and will get there sometime after that. The optimum temperature for the inside of a trotro should exceed that of the core of the sun, so all passengers can sweat freely on their neighbours. A trotro is made up of 40 percent seat, 10 percent wheels, 20 percent (and falling) floor, ceiling, and sides, and 30 percent rope/gaffer tape.”
Chapter Four. Työarkea Afrikassa.
Joulukuvaelma-asujen tuunaaminen. Enkelinsiipien kursiminen kokoon ruosteisella neulalla. Vauhdikas ja heittäytyvä pelastusoperaatio, kun ruokalan pöydästä irtosi yksi jalka kesken kuvistunnin. Ja ruokailun. Ja matikankokeen. Atk-tukihenkilö, lääkäri ja siivoustaidonopettaja. Lapsenvahti, innovaattori, kuvittaja. Seinämaalauksen restauroiminen öljyväreillä. Murtautuminen toimistoon viidakkoveitsellä. Normipäivä.
Chapter Five. Hiplife, reggea ja länkkärien fetasalaatti.
Kuinka voimauttavaa onkaan elää tätä elämää itsenäisesti? Jasmin on ollut House of Gracella harjoittelussa tämän viikon ja on ollut kivaa, kun on arkena vaihteeksi omanikäistä seuraa.
Tiistaina saimme hiukan puskista vapaapäivän, kun täällä Ghanassa vietettiin jotakin muslimien juhlaa (itselleni ei selvinnyt sen tarkemmin mitä). Suuntasimme siis Kaneshielle metsästämään lisää kankaita, ja retki oli oikein mainio ja onnistunut. Unohdin ottaa postikortit mukaan, joten saa nähdä, saanko niitä koskaan lähetettyä. Pikku-Shopritesta matkaamme tarttui salaattiainekset ja patonkia.
Matkalla kotiin tilasimme tienvarresta ghanian music – ja reggaelevyt. Seuraavana päivänä saavuttuamme kojulle hakemaan hankintojamme kävi ilmi, että vain toinen levy oli valmis, mikä ei sinänsä yllättänyt. ”Please, sit down, it takes just fifteen minutes!” Niinpä me odotimme, vaikka tilanteessa oli olemassa kaikki katastrofin ainekset. Pitkähkön odotuksen lopputuloksena oli kuitenkin kaksi laittomasti poltettua cd:tä, joiden nimet olivat ”HIPLIFE” ja ”REGGEA”. Riemuitsimme ZooZoo-biiseistä.
Chapter Six. Rest my soul.
Raamikset Galatalaiskirjeestä, Elämän siiville –laulut ja iltojen rukoushetket.
”Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa. Sen elämän, jota tässä ruumiissani vielä elän, elän uskoen Jumalan Poikaan, joka rakasti minua ja antoi henkensä puolestani.”
- Gal. 2:20
Elämän hinta.
Kirjoitettu keskiviikkona 10.11.2010
”Älä sano, että olet nuori, vaan mene, minne ikinä sinut lähetän, ja puhu, mitä minä käsken sinun puhua. Älä pelkää ketään, sillä minä, Herra, olen sinun kanssasi ja suojelen sinua.” Niinkö se oli?
”Hän antaa enkeleilleen käskyn varjella sinua, missä ikinä kuljet, ja he kantavat sinua käsillään, ettet loukkaa jalkaasi kiveen.” Niinkö se oli?
Isä meidän, joka olet taivaissa. Vai oletko siellä?
Elämän jäljet pientareelle piirtyvät;
Herra antoi, Herra otti, kiitos Herran!
Lopulla matkaa ikäväsi ymmärrät:
Ihmisen on määrä kotiin päästä kerran.
Joskus sitä vain on niin vaikea ymmärtää tai hyväksyä.
”Älä sano, että olet nuori, vaan mene, minne ikinä sinut lähetän, ja puhu, mitä minä käsken sinun puhua. Älä pelkää ketään, sillä minä, Herra, olen sinun kanssasi ja suojelen sinua.” Niinkö se oli?
”Hän antaa enkeleilleen käskyn varjella sinua, missä ikinä kuljet, ja he kantavat sinua käsillään, ettet loukkaa jalkaasi kiveen.” Niinkö se oli?
Isä meidän, joka olet taivaissa. Vai oletko siellä?
Elämän jäljet pientareelle piirtyvät;
Herra antoi, Herra otti, kiitos Herran!
Lopulla matkaa ikäväsi ymmärrät:
Ihmisen on määrä kotiin päästä kerran.
Joskus sitä vain on niin vaikea ymmärtää tai hyväksyä.
perjantai 5. marraskuuta 2010
Hot'n'cold.
On hulluja päiviä ja hienoja päiviä. On sellaisia päiviä, jolloin kaikki tuntuu lähestulkoon normaalilta ja tavanomaiselta. On päiviä, jolloin voisin kiljua ja nauraa riemusta. On päiviä, joiden kammottavuus on vertaansa vailla. Ylös, alas, kyllä, ei, mustaa, valkoista, halitulitei. MAANINEN VAIHE JA DEPRESSIO.
Chapter One. Multa lähtee järki!
Sähköt poikki. On tukahduttavan kuuma. Vettä ei ole. Silmät, tukka ja iho täynnä pölyä ja hiekkaa. Lounaaksi tarjottu kenkey ei ole hyvä kenellekään. Aina on ruokana kalaa. Lapset tappelevat. Liikenne turhauttaa. Psykedeelisen ahdistavat Lariam-unet ovat järkyttäviä. Yksinäisyys ja sosiaaliähky samassa paketissa. Istun huoneessani ja tuntuu siltä, että seinät kaatuvat niskaan.
Tällä hetkellä Suomi tuntuu kaukaiselta toiveunelta. Haluan suihkuun. Haluan juoda puhdasta kraanavettä, en sellaista, jossa on ikävä muovin sivumaku. Haluan syödä kanaa tai punaista lihaa. Ruisleipää. Perunoita ja jauhelihakastiketta. Juustoa. Salaattia. Ruisleipää. Makaronia. Jogurttia. Ruisleipää. Perunamuusia. Kermaista pyttipannua. Ruisleipää. Haluan käydä ITSE kaupassa, tehdä ITSE ruokaa, pestä ITSE pyykit, päättää ITSE koska syön ja matkustaa ITSE paikasta toiseen. Haluan nostaa rahaa ilman että tarvitsee pelätä ryöstäjiä. Haluan kävellä kaikessa rauhassa kadulla ilman, että minut huomataan.
Lähdin matkaan täynnä ylitsepursuavaa idealismia ja nyt siitä ei ole rahtuakaan jäljellä. ”Tottahan toki jammaan reggaen tahtiin Afrikan auringon alla, istun palmujen katveessa syömässä tuoreita appelsiineja, koen olevani hyödyllinen työharjoittelupaikassa ja riemuitsen paikallisten vilpittömästä ystävällisyydestä ja optimistisesta elämänasenteesta.” Come on!!
En osaa harkkapaikassa mitään. Kaikki viittovat minkä ehtivät, enkä tajua elehdinnän joukosta kuin muutaman hassun viittoman. Kymmenen muksua ryysii nenän eteen huitomaan ja se, mitä saan selvää, on suunnilleen ”tuo teki sitä ja tuo teki tätä ja tähän kohtaan tiu tuntematonta viittomaa”. Tavanomaisissakaan olosuhteissa lasten kiistoista ei ota hullukaan selvää niin yritähän siinä sitten tuplakielimuurin takaa lähteä setvimään pulmatilanteita. Opettajat eivät enimmäkseen tiedä, miten pitää kuria, kun lyödä ei saa. Lapset kyllä mäiskivät toisiaan sitten senkin edestä.
Harjoittelun ulkopuolella elettävässä elämässä ihmiset eivät anna sen siunaaman rauhaa, eivät hetkeksikään. ”Obroni! Obroni! Hi lady, pretty lady! My sister, please, come here, just for a while, I’m Mr. Cheap Cheap so I can give you a good price, please, my sister, come! OBRONI! OBRONI! Hello obroni! No money, no friend! Come here, come on, good prices! Obroni, obroni, obroni, obroni!” SHUT UP! Ei kiinnosta enkä juuri nyt halua puhua kenellekään, en halua kenenkään tuppautuvan seuraan, tyrkyttävän mitään enkä kerta kaikkiaan jaksa kuunnella sitä huutelua. Kyllä, tiedän olevani valkoinen, ei tarvitse toistella sitä kahden sekunnin välein. (Vastaiskuna obroni-huutoihin me aloimme osoitella takaisin ja huutaa: Obibini! Obibini!) Täällä en voi koskaan sulautua massaan tai olla huomaamaton. Kulttuurien kuilu on olemassa koko ajan, joka paikassa ja joka parhaillaan kuluva sekunti, eikä kenellekään voi hajoamisavautua täysillä.
Napoleon XIV:n lyriikoin: ”They’re coming to take me away ha haa, they’re coming to take me away ho hoo hi hii ha haa…”
Chapter Two. La Dolce Vita!
Ensimmäinen ilonaihe: Jeesus. Jumala. Raamattu. Kyllä Herra antaa oikeat sanat tilanteeseen kuin tilanteeseen!
Toinen ilonaihe: Onnistunut kuvistunti ja mahtavat nuoret taiteilijat! Oman hyödyttömyyteni tummien pilvien lomasta pilkahti pienenpieni ajatus, että osaan ehkä sittenkin tehdä edes jotakin työtä, jolla on täällä tarkoitus. En tosin ole mikään kuviksenopettaja, mutta osaan minä jotain ja varsinkin vanhimmilla oppilailla on sekä kykyjä että intoa kuvalliseen ilmaisuun, ja he tarvitsevat opetusta voidakseen kehittyä. Ghanassa ei juuri rohkaista luovuuteen ja oppilaat tuntuvat vielä olevan kovin eksyksissä, jos ei ole mahdollisuutta kopioida suoraan mallista. Alankin soveltaa Tammerkosken oppeja saadakseni heidät irti orjallisesta jäljentämisestä: ”Jos haluaisimme kuvasta täsmälleen samanlaisen kuin alkuperäinen, ottaisimme siitä valokuvan.”
Kolmas ilonaihe: AVAUTUMISYSTÄVÄ. Soulsister. Junnutiimi.
Neljäs ilonaihe: Hyvä ruoka, parempi mieli. Monen päivän kaihoamisen jälkeen iltaruoaksi oli ghanalemppariani: paistettua kalaa, friteerattuja jamssilohkoja ja tulista tomaattimurskaa. A nam nam! Lauantaina pidimme grilli-illan ja tarjolla oli kanaa, salaattia (I-HA-NAA! Saimme ensi kertaa täällä salaattia, sillä ghanalaiset eivät syö tuoreita vihanneksia), patonkia, makkaraa ja jälkkäriksi jäätelöä ja paahdettuja vaahtokarkkeja. Voi että miten voi ihminen iloita ruoasta niin paljon! Ja kyllä muuten maistui vesikin hyvältä!
Viides ilonaihe: Grilli-ilta. Letkeää musiikkia ja hyvää seuraa, naurua, hauskoja sattumuksia, ghanalaisia ja suomalaisia leikkejä, lämpimän viileä ilma ja freesi olo. Harvoin sitä tällaista iltaa lokakuun loppupuolella viettää!
Kuudes ilonaihe: Urheilu. Siitä huolimatta, että on pakko sietää kommentointia, taksien tööttäilyä ja kummastuneita katseita. Nyt ei todellakaan olla missään Lanzarotella. En kuitenkaan joutunut ottamaan vartijaa mukaan (se olisikin ollut jo aika kammottavaa. Voin juuri ja juuri pyytää Eboa kantamaan vettä huoneeseeni. Missään tapauksessa en kehtaisi raahata häntä väen väkisin ulos lenkkeilemään, varsinkaan kun hänellä ei siinä tilanteessa olisi edes vaihtoehtoa kieltäytyä). Paikallisista oli huvittavaa seurata, kuinka hullu valkoinen nainen juoksee tappavassa helteessä ilman mitään järkevää syytä. Hupi muuttui silkaksi viihteeksi, kun samainen nainen loikkasi tuhatta ja sataa ohikiitävän taksin tieltä pois ja rypäsi siihen ainoaan mutakuoppaan kilometrien säteellä. Vedenmyyjänaiset olivat onneksi ihania ja ymmärtäväisiä.
Seitsemäs ilonaihe: Luonto. Meri. Aallot. Ravut. Simpukat. Kukat. Kasvit. Vuoret. Linnut. Kalliot. Taivas.
Kahdeksas ilonaihe: Ghanaian life. Chilipaprikoita hiekkatiellä. Kaksi lasta avojaloin ja käsi kädessä. Meren äärellä, sortuneen ravintolan rauniolla nuori jamppa regetteli menemään. Laguunin suojista lähti ulapalle kalastajia, joiden täytyy olla sekä todella hulluja että todella rohkeita. Inspiraatio. Oli kallio, jolla voisi istua tuntikausia vain katselemassa merta.
Yhdeksäs ilonaihe: Uuden oppiminen. Sopeutuminen. Se, että tavallaan osaan hiukan viittoa ja keskustella oppilaiden ja opettajien kanssa. Se, että enimmäkseen vaivalloiset asiat alkavat tuntua vaivalloisilta enää harvoin. Se, että tuntuu oikeastaan ihan mukavalta. Tasaisen rauhalliselta. Lähes balanssilta. Ihana Ghana-elämä tänään!
Chapter One. Multa lähtee järki!
Sähköt poikki. On tukahduttavan kuuma. Vettä ei ole. Silmät, tukka ja iho täynnä pölyä ja hiekkaa. Lounaaksi tarjottu kenkey ei ole hyvä kenellekään. Aina on ruokana kalaa. Lapset tappelevat. Liikenne turhauttaa. Psykedeelisen ahdistavat Lariam-unet ovat järkyttäviä. Yksinäisyys ja sosiaaliähky samassa paketissa. Istun huoneessani ja tuntuu siltä, että seinät kaatuvat niskaan.
Tällä hetkellä Suomi tuntuu kaukaiselta toiveunelta. Haluan suihkuun. Haluan juoda puhdasta kraanavettä, en sellaista, jossa on ikävä muovin sivumaku. Haluan syödä kanaa tai punaista lihaa. Ruisleipää. Perunoita ja jauhelihakastiketta. Juustoa. Salaattia. Ruisleipää. Makaronia. Jogurttia. Ruisleipää. Perunamuusia. Kermaista pyttipannua. Ruisleipää. Haluan käydä ITSE kaupassa, tehdä ITSE ruokaa, pestä ITSE pyykit, päättää ITSE koska syön ja matkustaa ITSE paikasta toiseen. Haluan nostaa rahaa ilman että tarvitsee pelätä ryöstäjiä. Haluan kävellä kaikessa rauhassa kadulla ilman, että minut huomataan.
Lähdin matkaan täynnä ylitsepursuavaa idealismia ja nyt siitä ei ole rahtuakaan jäljellä. ”Tottahan toki jammaan reggaen tahtiin Afrikan auringon alla, istun palmujen katveessa syömässä tuoreita appelsiineja, koen olevani hyödyllinen työharjoittelupaikassa ja riemuitsen paikallisten vilpittömästä ystävällisyydestä ja optimistisesta elämänasenteesta.” Come on!!
En osaa harkkapaikassa mitään. Kaikki viittovat minkä ehtivät, enkä tajua elehdinnän joukosta kuin muutaman hassun viittoman. Kymmenen muksua ryysii nenän eteen huitomaan ja se, mitä saan selvää, on suunnilleen ”tuo teki sitä ja tuo teki tätä ja tähän kohtaan tiu tuntematonta viittomaa”. Tavanomaisissakaan olosuhteissa lasten kiistoista ei ota hullukaan selvää niin yritähän siinä sitten tuplakielimuurin takaa lähteä setvimään pulmatilanteita. Opettajat eivät enimmäkseen tiedä, miten pitää kuria, kun lyödä ei saa. Lapset kyllä mäiskivät toisiaan sitten senkin edestä.
Harjoittelun ulkopuolella elettävässä elämässä ihmiset eivät anna sen siunaaman rauhaa, eivät hetkeksikään. ”Obroni! Obroni! Hi lady, pretty lady! My sister, please, come here, just for a while, I’m Mr. Cheap Cheap so I can give you a good price, please, my sister, come! OBRONI! OBRONI! Hello obroni! No money, no friend! Come here, come on, good prices! Obroni, obroni, obroni, obroni!” SHUT UP! Ei kiinnosta enkä juuri nyt halua puhua kenellekään, en halua kenenkään tuppautuvan seuraan, tyrkyttävän mitään enkä kerta kaikkiaan jaksa kuunnella sitä huutelua. Kyllä, tiedän olevani valkoinen, ei tarvitse toistella sitä kahden sekunnin välein. (Vastaiskuna obroni-huutoihin me aloimme osoitella takaisin ja huutaa: Obibini! Obibini!) Täällä en voi koskaan sulautua massaan tai olla huomaamaton. Kulttuurien kuilu on olemassa koko ajan, joka paikassa ja joka parhaillaan kuluva sekunti, eikä kenellekään voi hajoamisavautua täysillä.
Napoleon XIV:n lyriikoin: ”They’re coming to take me away ha haa, they’re coming to take me away ho hoo hi hii ha haa…”
Chapter Two. La Dolce Vita!
Ensimmäinen ilonaihe: Jeesus. Jumala. Raamattu. Kyllä Herra antaa oikeat sanat tilanteeseen kuin tilanteeseen!
Toinen ilonaihe: Onnistunut kuvistunti ja mahtavat nuoret taiteilijat! Oman hyödyttömyyteni tummien pilvien lomasta pilkahti pienenpieni ajatus, että osaan ehkä sittenkin tehdä edes jotakin työtä, jolla on täällä tarkoitus. En tosin ole mikään kuviksenopettaja, mutta osaan minä jotain ja varsinkin vanhimmilla oppilailla on sekä kykyjä että intoa kuvalliseen ilmaisuun, ja he tarvitsevat opetusta voidakseen kehittyä. Ghanassa ei juuri rohkaista luovuuteen ja oppilaat tuntuvat vielä olevan kovin eksyksissä, jos ei ole mahdollisuutta kopioida suoraan mallista. Alankin soveltaa Tammerkosken oppeja saadakseni heidät irti orjallisesta jäljentämisestä: ”Jos haluaisimme kuvasta täsmälleen samanlaisen kuin alkuperäinen, ottaisimme siitä valokuvan.”
Kolmas ilonaihe: AVAUTUMISYSTÄVÄ. Soulsister. Junnutiimi.
Neljäs ilonaihe: Hyvä ruoka, parempi mieli. Monen päivän kaihoamisen jälkeen iltaruoaksi oli ghanalemppariani: paistettua kalaa, friteerattuja jamssilohkoja ja tulista tomaattimurskaa. A nam nam! Lauantaina pidimme grilli-illan ja tarjolla oli kanaa, salaattia (I-HA-NAA! Saimme ensi kertaa täällä salaattia, sillä ghanalaiset eivät syö tuoreita vihanneksia), patonkia, makkaraa ja jälkkäriksi jäätelöä ja paahdettuja vaahtokarkkeja. Voi että miten voi ihminen iloita ruoasta niin paljon! Ja kyllä muuten maistui vesikin hyvältä!
Viides ilonaihe: Grilli-ilta. Letkeää musiikkia ja hyvää seuraa, naurua, hauskoja sattumuksia, ghanalaisia ja suomalaisia leikkejä, lämpimän viileä ilma ja freesi olo. Harvoin sitä tällaista iltaa lokakuun loppupuolella viettää!
Kuudes ilonaihe: Urheilu. Siitä huolimatta, että on pakko sietää kommentointia, taksien tööttäilyä ja kummastuneita katseita. Nyt ei todellakaan olla missään Lanzarotella. En kuitenkaan joutunut ottamaan vartijaa mukaan (se olisikin ollut jo aika kammottavaa. Voin juuri ja juuri pyytää Eboa kantamaan vettä huoneeseeni. Missään tapauksessa en kehtaisi raahata häntä väen väkisin ulos lenkkeilemään, varsinkaan kun hänellä ei siinä tilanteessa olisi edes vaihtoehtoa kieltäytyä). Paikallisista oli huvittavaa seurata, kuinka hullu valkoinen nainen juoksee tappavassa helteessä ilman mitään järkevää syytä. Hupi muuttui silkaksi viihteeksi, kun samainen nainen loikkasi tuhatta ja sataa ohikiitävän taksin tieltä pois ja rypäsi siihen ainoaan mutakuoppaan kilometrien säteellä. Vedenmyyjänaiset olivat onneksi ihania ja ymmärtäväisiä.
Seitsemäs ilonaihe: Luonto. Meri. Aallot. Ravut. Simpukat. Kukat. Kasvit. Vuoret. Linnut. Kalliot. Taivas.
Kahdeksas ilonaihe: Ghanaian life. Chilipaprikoita hiekkatiellä. Kaksi lasta avojaloin ja käsi kädessä. Meren äärellä, sortuneen ravintolan rauniolla nuori jamppa regetteli menemään. Laguunin suojista lähti ulapalle kalastajia, joiden täytyy olla sekä todella hulluja että todella rohkeita. Inspiraatio. Oli kallio, jolla voisi istua tuntikausia vain katselemassa merta.
Yhdeksäs ilonaihe: Uuden oppiminen. Sopeutuminen. Se, että tavallaan osaan hiukan viittoa ja keskustella oppilaiden ja opettajien kanssa. Se, että enimmäkseen vaivalloiset asiat alkavat tuntua vaivalloisilta enää harvoin. Se, että tuntuu oikeastaan ihan mukavalta. Tasaisen rauhalliselta. Lähes balanssilta. Ihana Ghana-elämä tänään!
Alice in Wonderland.
Kirjoitettu muutama viikko sitten.
Elämä lähestulkoon ilman kelloa, Facebookia ja jatkuvalla syötöllä tulevia ja lähteviä tekstiviestejä on kyllä monin tavoin viehättävää ja voimauttavaa, mutta olisi silti hauskaa pitää enemmän yhteyttä Suomeen. Kuluneen kuukauden aikana olen ollut netissä yhteensä noin kaksi tuntia. Olen pihalla kuin lumiukko ihmisten kuulumisista, ja ikävystytän kaikki tuhansien sivujen pituisilla blogiteksteilläni, koska en hallitse itsesensuurin jaloa taitoa. Skippaaminen jääköön lukijoiden vastuulle. Ole hyvä, kiitos ja anteeksi.
Chapter One. Clearly you’ve never been to Africa.
Eräänä lauantaiaamuna heräsimme jo ennen kukonlaulua (tässä yhteydessä tarkoittaen, että ennen kuutta, sillä yleensä viimeistään niihin aikoihin täällä herään kyseiseen ääneen. Kyllä ne kukot silti komiasti kiekuvat aamukolmeltakin…) ja aamunkoitteessa matkasimme pohjoiseen. Päämääränämme oli parinsadan kilometrin päässä sijaitseva Abetifin kylä, jonne oli tarkoitus pistäytyä sukulaisia tervehtimään. Vuokratrotromme starttasi Matahekosta kellon näyttäessä 08.10 paikallista aikaa ja niin matkanteko alkoi. Suomalaiset eivät todellakaan osanneet varautua siihen, mitä oli tulossa.
Trotrossa meitä oli 15 matkustajaa, Kwasia lukuun ottamatta kaikki naisia. Voi kuljettajaparkaa, ainutlaatuisen rauhallinen ja pitkäpinnainen mies hän kyllä oli, se myönnettäköön. Aurinko paistoi, ilmastointi pelasi ja maisemat olivat hienoja. Ghanassa on se hieno puoli, ettei tarvita autokaistallisia ruokapaikkoja, mikäli haluaa ostaa syötävää poistumatta autosta: teillä liikkuu aina kaupustelijoita, joilta voi ostaa esimerkiksi vettä, eräänlaisia jäädytettyjä jogurtteja (oi, näitä Suomeen!), banaani – tai maissilastuja, mausteisia kalkkunankoipia ja paistettua jamssia. Ostaminen hoidetaan liikkuvasta kulkuneuvosta käsin, sillä auto ei juuri koskaan kulje niin lujaa, etteikö kaupustelija kykenisi vähintäänkin hölkkäämään vieressä.
Ruuhkan takia pysähdyimme erään vankilan porttien eteen. Hampaisiin asti aseistetut poliisit marssivat oikopäätä luoksemme ja uhkasivat ottaa kameramme pois, mikäli yrittäisimme valokuvata paikkaa. Pohdimme, miten he niinkin kaukaa spottasivat ruuhkan keskeltä sen ainoan trotron, jossa oli turisteja ja näin ollen myös innokkaita valokuvaajia. Jälkeenpäin totesimme, että kenties ajoneuvossamme komeilevilla sanoilla ”press” ja ”journalism” saattoi olla osuutta saamaamme huomioon.
Abetifin kylään oli noustava mutkaista ja kiemurtelevaa vuoristotietä pitkin aina huipulle asti. Jyrkät rinteet, sademetsämaisemat ja valtavat puut olivat jotain aivan uskomatonta! Jonaksen (harkkaohjaajani miehen) sisko otti meidät ystävällisesti vastaan, ja kylän lapset tulivat joukolla talon edustalle ihmettelemään valkoisia turisteja. Abetifissa lähes kaikki ihmiset olivat pukeutuneet hautajaisasuun, sillä yhteisön queen mother oli kuollut kolme päivää aiemmin.
Ghanassa queen mother on kylä- ja kaupunkiyhteisön vaikutusvaltaisin jäsen. Hänen luokseen tullaan, jos on ongelmia ratkottavana, hänen kuuluu olla perillä yhteisön jäsenten asioista ja hänen tehtävänään on myös esimerkiksi sotien ja konfliktien estäminen. Jonaksen suku on nyt kiperän tilanteen edessä, sillä heidän on valittava yhteisölle uusi queen mother, koska he kuuluvat Abetifin kuningassukuun. Jonaksen äiti Salome olisi todellisuudessa ollut oikea queen mother, mutta hartaana kristittynä hän ei halunnut sitä, koska koki sen liian pakanalliseksi siihen kuuluvien rituaalien takia.
Tämän kaiken kuulimme aloitettuamme paluumatkan kohti Accraa. Olimme Abetifissa tuskin kahtakaan tuntia, mikä tuntui hiukan hölmöltä ottaen huomioon kaiken sen vaivan ja ajan, minkä matkaaminen oli siihen mennessä vaatinut. Emme kuitenkaan lähteneet ollenkaan liian kiireesti: kotimatka venyi ja venyi, ruuhkat jopa korpiseuduilla lähes ylittivät käsityskyvyn rajat, ja tiet olivat reikäisiä kuin tahkojuusto ja niin töyssyisiä, että MM-tason kumparelaskijakin olisi ollut suorituksestaan ylpeä, mikäli olisi selviytynyt moisista möykyistä taittamatta niskojaan. Pimeän ja sateen tullessa rapa roiskui, tytöt kiljuivat ja pieni kleptomaanilapsi aiheutti luvattoman paljon hilpeyttä. Yksi kerrallaan väki alkoi tipahdella hämärän ja unen rajamaille. Kaiken kaikkiaan 400 kilometrin reissuun upposi vajaa neljätoista ajotuntia.
Chapter Two. Burn baby, burn!¨
Parin Bojo Beachilla vietetyn päivän jälkeen täytyy sanoa, että onneksi tähänastiset Diak-vuoteni ovat opettaneet minulle muun muassa kykyä purkaa koettuja asioita ja reflektoida omaa toimintaa. Niinpä vältyin tekemästä edellisen viikon virheitä, laitoin aurinkorasvaa enkä joutunut sanomaan uudestaan kuuluisia viimeisiä sanoja: ”En mä oo koskaan ennenkään pahasti palanut.”
Ensimmäisen kokonaisen rantareissun lopputulos oli nimittäin se, että hiusteni kirkas puna oli haihtunut ja jättänyt jälkeensä sävyn, joka värikartalla sijoittunee jonnekin lohenpunaisen ja nuutuneen porkkanan välimaastoon. Kasvoni sen sijaan näyttivät hyvinkin kirkuvan punaisilta: näky muistutti, eikä niinkään etäisesti, mansikkakiisseliä johon on lorauteltu sinne tänne vaniljakastiketta. Oi aikoja, oi tapoja, oi turmeluksen ja rumuuden määrää. Onneksi jo aamulla näytin taas lähestulkoon ihmiseltä.
Chapter Three. In the jungle, the mighty jungle!
Viikonlopun ohjelmistoon kuului myös retki Cape Coastiin ja Kakumin luonnonpuistoon. Cape Coastissa kävimme katsomassa linnaa, johon ennen muinoin varastoitiin orjia, jotka sitten laivattiin eteenpäin lähinnä länsimaihin. Paikka oli näkemisen arvoinen, mutta jokseenkin kammottava: vankikopit olivat pimeitä, ahtaita loukkoja ja sydäntä särki tajuta, miten julmia ihmiset ovat toisilleen. Door of No Return pisti ainakin tämän ihmislapsen hiljaiseksi.
Cape Coastista suuntasimmekin suoraan Kakumiin, joka puolestaan käänsi mietteet ihmisen kurjuudesta Luojan suuruuteen. Sademetsän yllä puusta puuhun kulki seitsemän kapeaa, keinuvaa ja huojuvaa riippusiltaa parhaimmillaan neljänkymmenen metrin korkeudella maasta. Lähestulkoon itkin, sillä niin ihmeellisen kauniin maailman Jumala on meille luonut!
Aikuisemmat naiset pelkäsivät korkeita paikkoja, mutta voittivat pelkonsa ja kulkivat riippusillat kunnialla alusta loppuun. He ja koko muu turistiryhmä joutuivat tukevalle maaperälle päästyään jopa kyllästymiseen saakka odottelemaan porukan valokuvausorientoitunutta junnutiimiä, joka ei olisi halunnut lähteä silloilta kulumallakaan. Ukkonen jyrisi ja sadekin uhkasi ryöpsähtää niskaamme, ja iloitsin suuresti Jasminista, jonka ansiosta en ollut ainoa kameran kanssa hidastelija. ”Ne on liian nuoria ja innoissaan edes tajutakseen pelkäämisen mahdollisuutta.”
Chapter Four. Kolmas maailmansota ja karman lait.
Maineeni tunnettuna sateentuojana ja lomasään pilaajana on nyt vahvistettu: vanavedessäni todellakin kulkee pieni musta myrskypilvi minne ikinä menenkin. Yhtenä yönä nimittäin heräsin siihen, että kasvoilleni loiskahti sadevettä avoimesta ikkunasta ja ulkona kuulosti siltä, kuin tuhannet sotakoneet olisivat pommittaneet Accraa. Noin sekunnin välein taivaalla leiskuvien salamoiden aiheuttama strobovaloilmiö hämmensi ajantajun, Aplakua kurittava monsuunisade tuntui ruoskivan katot irti ja talot perustuksiltaan, kukkulamme hiekkatiet valuivat tulvavirran mukana Atlanttiin eikä veden kohina ja pauhina olisi voinut olla enää kovaäänisempi, vaikka olisin leiriytynyt Niagaran juurelle. ”Is this what you’re calling a DRY SEASON?!” ”Ironic, isn’t it?”
Chapter Five. Coming soon.
Maailman laidalla –blogin ohjelmistoon mahdollisesti tulossa mm. seuraavia aiheita: Makumatkalla bankusta ruokabanaaneihin, Sleeping Beauty ja kauneuden alkulähde, kulttuurien yhteentörmäys aiheesta kurinpito ja lasten kasvatus, sekä urheilun ihanuus ja hulluus.
Ps. Huoneeni varustetaso alkaa sitä paitsi pettää: iltana eräänä sain hampaita pestessäni nauttia viilentävistä sadepisaroista myös sisätiloissa, seinilläni vilistävät gekkoliskot eivät hoida työtään asianmukaisesti ja nukkumaan mennessä minua odotti kerran ihastuttava yllätys: tyynyni vieressä kökötti kookkaahko pikimusta hämähäkki, joka loikkasi yököttävästi seinälle ja kipitti pakoon minkä koivistaan pääsi, kun uhkasin sitä sandaalilla.
Veni, vidi, vici. Eikä tämä suuri metsästäjä edes huutanut!
Elämä lähestulkoon ilman kelloa, Facebookia ja jatkuvalla syötöllä tulevia ja lähteviä tekstiviestejä on kyllä monin tavoin viehättävää ja voimauttavaa, mutta olisi silti hauskaa pitää enemmän yhteyttä Suomeen. Kuluneen kuukauden aikana olen ollut netissä yhteensä noin kaksi tuntia. Olen pihalla kuin lumiukko ihmisten kuulumisista, ja ikävystytän kaikki tuhansien sivujen pituisilla blogiteksteilläni, koska en hallitse itsesensuurin jaloa taitoa. Skippaaminen jääköön lukijoiden vastuulle. Ole hyvä, kiitos ja anteeksi.
Chapter One. Clearly you’ve never been to Africa.
Eräänä lauantaiaamuna heräsimme jo ennen kukonlaulua (tässä yhteydessä tarkoittaen, että ennen kuutta, sillä yleensä viimeistään niihin aikoihin täällä herään kyseiseen ääneen. Kyllä ne kukot silti komiasti kiekuvat aamukolmeltakin…) ja aamunkoitteessa matkasimme pohjoiseen. Päämääränämme oli parinsadan kilometrin päässä sijaitseva Abetifin kylä, jonne oli tarkoitus pistäytyä sukulaisia tervehtimään. Vuokratrotromme starttasi Matahekosta kellon näyttäessä 08.10 paikallista aikaa ja niin matkanteko alkoi. Suomalaiset eivät todellakaan osanneet varautua siihen, mitä oli tulossa.
Trotrossa meitä oli 15 matkustajaa, Kwasia lukuun ottamatta kaikki naisia. Voi kuljettajaparkaa, ainutlaatuisen rauhallinen ja pitkäpinnainen mies hän kyllä oli, se myönnettäköön. Aurinko paistoi, ilmastointi pelasi ja maisemat olivat hienoja. Ghanassa on se hieno puoli, ettei tarvita autokaistallisia ruokapaikkoja, mikäli haluaa ostaa syötävää poistumatta autosta: teillä liikkuu aina kaupustelijoita, joilta voi ostaa esimerkiksi vettä, eräänlaisia jäädytettyjä jogurtteja (oi, näitä Suomeen!), banaani – tai maissilastuja, mausteisia kalkkunankoipia ja paistettua jamssia. Ostaminen hoidetaan liikkuvasta kulkuneuvosta käsin, sillä auto ei juuri koskaan kulje niin lujaa, etteikö kaupustelija kykenisi vähintäänkin hölkkäämään vieressä.
Ruuhkan takia pysähdyimme erään vankilan porttien eteen. Hampaisiin asti aseistetut poliisit marssivat oikopäätä luoksemme ja uhkasivat ottaa kameramme pois, mikäli yrittäisimme valokuvata paikkaa. Pohdimme, miten he niinkin kaukaa spottasivat ruuhkan keskeltä sen ainoan trotron, jossa oli turisteja ja näin ollen myös innokkaita valokuvaajia. Jälkeenpäin totesimme, että kenties ajoneuvossamme komeilevilla sanoilla ”press” ja ”journalism” saattoi olla osuutta saamaamme huomioon.
Abetifin kylään oli noustava mutkaista ja kiemurtelevaa vuoristotietä pitkin aina huipulle asti. Jyrkät rinteet, sademetsämaisemat ja valtavat puut olivat jotain aivan uskomatonta! Jonaksen (harkkaohjaajani miehen) sisko otti meidät ystävällisesti vastaan, ja kylän lapset tulivat joukolla talon edustalle ihmettelemään valkoisia turisteja. Abetifissa lähes kaikki ihmiset olivat pukeutuneet hautajaisasuun, sillä yhteisön queen mother oli kuollut kolme päivää aiemmin.
Ghanassa queen mother on kylä- ja kaupunkiyhteisön vaikutusvaltaisin jäsen. Hänen luokseen tullaan, jos on ongelmia ratkottavana, hänen kuuluu olla perillä yhteisön jäsenten asioista ja hänen tehtävänään on myös esimerkiksi sotien ja konfliktien estäminen. Jonaksen suku on nyt kiperän tilanteen edessä, sillä heidän on valittava yhteisölle uusi queen mother, koska he kuuluvat Abetifin kuningassukuun. Jonaksen äiti Salome olisi todellisuudessa ollut oikea queen mother, mutta hartaana kristittynä hän ei halunnut sitä, koska koki sen liian pakanalliseksi siihen kuuluvien rituaalien takia.
Tämän kaiken kuulimme aloitettuamme paluumatkan kohti Accraa. Olimme Abetifissa tuskin kahtakaan tuntia, mikä tuntui hiukan hölmöltä ottaen huomioon kaiken sen vaivan ja ajan, minkä matkaaminen oli siihen mennessä vaatinut. Emme kuitenkaan lähteneet ollenkaan liian kiireesti: kotimatka venyi ja venyi, ruuhkat jopa korpiseuduilla lähes ylittivät käsityskyvyn rajat, ja tiet olivat reikäisiä kuin tahkojuusto ja niin töyssyisiä, että MM-tason kumparelaskijakin olisi ollut suorituksestaan ylpeä, mikäli olisi selviytynyt moisista möykyistä taittamatta niskojaan. Pimeän ja sateen tullessa rapa roiskui, tytöt kiljuivat ja pieni kleptomaanilapsi aiheutti luvattoman paljon hilpeyttä. Yksi kerrallaan väki alkoi tipahdella hämärän ja unen rajamaille. Kaiken kaikkiaan 400 kilometrin reissuun upposi vajaa neljätoista ajotuntia.
Chapter Two. Burn baby, burn!¨
Parin Bojo Beachilla vietetyn päivän jälkeen täytyy sanoa, että onneksi tähänastiset Diak-vuoteni ovat opettaneet minulle muun muassa kykyä purkaa koettuja asioita ja reflektoida omaa toimintaa. Niinpä vältyin tekemästä edellisen viikon virheitä, laitoin aurinkorasvaa enkä joutunut sanomaan uudestaan kuuluisia viimeisiä sanoja: ”En mä oo koskaan ennenkään pahasti palanut.”
Ensimmäisen kokonaisen rantareissun lopputulos oli nimittäin se, että hiusteni kirkas puna oli haihtunut ja jättänyt jälkeensä sävyn, joka värikartalla sijoittunee jonnekin lohenpunaisen ja nuutuneen porkkanan välimaastoon. Kasvoni sen sijaan näyttivät hyvinkin kirkuvan punaisilta: näky muistutti, eikä niinkään etäisesti, mansikkakiisseliä johon on lorauteltu sinne tänne vaniljakastiketta. Oi aikoja, oi tapoja, oi turmeluksen ja rumuuden määrää. Onneksi jo aamulla näytin taas lähestulkoon ihmiseltä.
Chapter Three. In the jungle, the mighty jungle!
Viikonlopun ohjelmistoon kuului myös retki Cape Coastiin ja Kakumin luonnonpuistoon. Cape Coastissa kävimme katsomassa linnaa, johon ennen muinoin varastoitiin orjia, jotka sitten laivattiin eteenpäin lähinnä länsimaihin. Paikka oli näkemisen arvoinen, mutta jokseenkin kammottava: vankikopit olivat pimeitä, ahtaita loukkoja ja sydäntä särki tajuta, miten julmia ihmiset ovat toisilleen. Door of No Return pisti ainakin tämän ihmislapsen hiljaiseksi.
Cape Coastista suuntasimmekin suoraan Kakumiin, joka puolestaan käänsi mietteet ihmisen kurjuudesta Luojan suuruuteen. Sademetsän yllä puusta puuhun kulki seitsemän kapeaa, keinuvaa ja huojuvaa riippusiltaa parhaimmillaan neljänkymmenen metrin korkeudella maasta. Lähestulkoon itkin, sillä niin ihmeellisen kauniin maailman Jumala on meille luonut!
Aikuisemmat naiset pelkäsivät korkeita paikkoja, mutta voittivat pelkonsa ja kulkivat riippusillat kunnialla alusta loppuun. He ja koko muu turistiryhmä joutuivat tukevalle maaperälle päästyään jopa kyllästymiseen saakka odottelemaan porukan valokuvausorientoitunutta junnutiimiä, joka ei olisi halunnut lähteä silloilta kulumallakaan. Ukkonen jyrisi ja sadekin uhkasi ryöpsähtää niskaamme, ja iloitsin suuresti Jasminista, jonka ansiosta en ollut ainoa kameran kanssa hidastelija. ”Ne on liian nuoria ja innoissaan edes tajutakseen pelkäämisen mahdollisuutta.”
Chapter Four. Kolmas maailmansota ja karman lait.
Maineeni tunnettuna sateentuojana ja lomasään pilaajana on nyt vahvistettu: vanavedessäni todellakin kulkee pieni musta myrskypilvi minne ikinä menenkin. Yhtenä yönä nimittäin heräsin siihen, että kasvoilleni loiskahti sadevettä avoimesta ikkunasta ja ulkona kuulosti siltä, kuin tuhannet sotakoneet olisivat pommittaneet Accraa. Noin sekunnin välein taivaalla leiskuvien salamoiden aiheuttama strobovaloilmiö hämmensi ajantajun, Aplakua kurittava monsuunisade tuntui ruoskivan katot irti ja talot perustuksiltaan, kukkulamme hiekkatiet valuivat tulvavirran mukana Atlanttiin eikä veden kohina ja pauhina olisi voinut olla enää kovaäänisempi, vaikka olisin leiriytynyt Niagaran juurelle. ”Is this what you’re calling a DRY SEASON?!” ”Ironic, isn’t it?”
Chapter Five. Coming soon.
Maailman laidalla –blogin ohjelmistoon mahdollisesti tulossa mm. seuraavia aiheita: Makumatkalla bankusta ruokabanaaneihin, Sleeping Beauty ja kauneuden alkulähde, kulttuurien yhteentörmäys aiheesta kurinpito ja lasten kasvatus, sekä urheilun ihanuus ja hulluus.
Ps. Huoneeni varustetaso alkaa sitä paitsi pettää: iltana eräänä sain hampaita pestessäni nauttia viilentävistä sadepisaroista myös sisätiloissa, seinilläni vilistävät gekkoliskot eivät hoida työtään asianmukaisesti ja nukkumaan mennessä minua odotti kerran ihastuttava yllätys: tyynyni vieressä kökötti kookkaahko pikimusta hämähäkki, joka loikkasi yököttävästi seinälle ja kipitti pakoon minkä koivistaan pääsi, kun uhkasin sitä sandaalilla.
Veni, vidi, vici. Eikä tämä suuri metsästäjä edes huutanut!
keskiviikko 6. lokakuuta 2010
Trotroja, toreja ja Macarenaa
Perjantaina Anna ja Reija jäivät koulupäivän jälkeen viettämään viikonloppua tänne meille Aplakuun. Ilta kului kotona syöden, nettikahvilassa dataillen ja läheisellä terassilla istuskellen. Nettikahvilan portailla hengailevat kolmeakymmentä kieltä puhuvat jannut ilmoittivat saapuvansa maanantaina portillemme juhlistamaan synttäreitäni. Ghettotervehdys oli kaikille hyvä.
Lauantaina heräsimme aikaisin ja kuulimme Kaneshin kutsun! Kaneshi on paikallinen tori, jossa myydään aivan kaikkea aina elävistä ravuista kenkiin, paprikoihin, mausteisiin, ylihintaisiin toffeekarkkeihin ja ihaniin kankaisiin asti. Värien, hajujen, äänien ja ihmisten määrä oli sanoinkuvaamaton. Olisin halunnut ottaa tuhansittain kuvia, mutta harmikseni minulta puuttuu katu- ja tilannekuvaamiseen vaadittava röyhkeys.
Me lähdimme torille nimenomaan kankaita etsimään. Tarkoituksena on teettää niistä sitten myöhemmin vaatteita. Onneksi kankaiden valitseminen sujui sukkelasti, sillä hyvin pian Kaneshi alkoi jo hiukan ahdistaa. Suomalaisten arvostamaa omaa reviiriä ei juuri tunneta: muuan nainen tarrautui käteeni ja halusi ostaa hiukseni peruukkia varten eikä suostunut päästämään irti ennen kuin eräs saman kojun arvokas vanha rouva tuli ja muitta mutkitta läimäytti kollegaansa, jotta tämä päästäisi minut menemään. Ei tullut kauppoja sillä kertaa.
”Henkivartijaksi” mukaamme lähetetty Ebo (”hard day with the ladies”) suunnisti meidät parin mutkan kautta trotro-asemalle, joka on kokemuksena hiukan eri kaliiberia kuin esimerkiksi Tampereen linja-autoasema. Kaneshin retkemme aikana ryttyläläinen Jasmin oli tullut Matahekosta Aplakuun ja iltapäiväksi lähdimme merenrannalle, jota kaihoten olemme katselleet paahteisten työpäiviemme lomassa House of Gracen parvekkeelta.
Bojo Beachilla ainakin paikallisilla oli hauskaa, kun neljä obronia lojui onnensa kukkuloilla pehmeällä rantahiekalla ottamassa aurinkoa. Meininki oli kuin paratiisilomalla ja reissun aikana kohtasimme mm. rantalenttisleijonia, amerikkalaisen puumanaisen ja lauman ahneita sakaaleja. Ilman kahden kulttuurin 7-vuotiasta Johannaa olisivat valkoiset naiset tulleet ryöstetyiksi ennen kuin olisivat ehtineet silmäänsä räpäyttää. Onneksi tyttö puhui järkeä ja pimeää hiekkatietä päätielle taksia etsimään käveli vain vartijamme.
Sunnuntaina olikin kirkkopäivä ja olin innoissani elämäni ensimmäisestä afrikkalaisesta messusta! Harmi kyllä Ghanan luterilaisen kirkon jumalanpalvelus ei kovin paljon eronnut suomalaisesta vastineestaan. Lisäväriä toki antoivat rummut, taputukset, reistaileva mikki ja vauhdikas kolehtiosuus, mutta muuten tilaisuus oli varsin hillitty ja tutunoloinen. Messun jälkeen piispa kaappasi minut, Annan, Reijan ja Simson –nimisen miehen etupenkkiin jututettavaksi, koska olimme tilaisuudessa ensimmäistä kertaa.
Kirkon jälkeen suuntasimme Accran länsimaiseen ostoskeskukseen Shopriteen näkemään Ghanan toiset kasvot. Seuraamme sulostuttivat myös muut Matahekon tytöt Minttu, Sale ja Maria, ja Oboomanilla saattoikin olla hiukan yksinäinen olo yhdeksän obroninaisen seurassa. Hänen onnekseen myös 1-vuotias Kwasi oli mukana pitämässä miesten puolia.
Kotiin ajaessamme kohtasimme liikenneonnettomuuden, mutta apuamme ei onneksi tarvittu. Accran ruuhkat tietäen pohdiskelin vain sitä, miten ihmeessä ambulanssi voi akuuteissa tilanteissa ehtiä ajoissa paikalle. Loppuillan ohjelmaan kotona kuului pienet synttärikemut, paras kohta biisissä, ghanalaisia leikkejä, viittoen laulettu onnittelulaulu ja roppakaupalla Macarenaa.
Maanantain ja tiistain tiivistän asiasanalistaan: koomapäivä, kakkuhattu, red-red, uusi poika, Koti-ikävä isolla K:lla, veden pakkosäästökuuri, epätoivon synkät syöverit, lohtusuklaa, kirjavaras, sormiaakkoset, Tammerkosken perillinen ja lopultakin toimiva prepaid-liittymä. Balanssiton elämä jatkuu tässä ja nyt.
Lauantaina heräsimme aikaisin ja kuulimme Kaneshin kutsun! Kaneshi on paikallinen tori, jossa myydään aivan kaikkea aina elävistä ravuista kenkiin, paprikoihin, mausteisiin, ylihintaisiin toffeekarkkeihin ja ihaniin kankaisiin asti. Värien, hajujen, äänien ja ihmisten määrä oli sanoinkuvaamaton. Olisin halunnut ottaa tuhansittain kuvia, mutta harmikseni minulta puuttuu katu- ja tilannekuvaamiseen vaadittava röyhkeys.
Me lähdimme torille nimenomaan kankaita etsimään. Tarkoituksena on teettää niistä sitten myöhemmin vaatteita. Onneksi kankaiden valitseminen sujui sukkelasti, sillä hyvin pian Kaneshi alkoi jo hiukan ahdistaa. Suomalaisten arvostamaa omaa reviiriä ei juuri tunneta: muuan nainen tarrautui käteeni ja halusi ostaa hiukseni peruukkia varten eikä suostunut päästämään irti ennen kuin eräs saman kojun arvokas vanha rouva tuli ja muitta mutkitta läimäytti kollegaansa, jotta tämä päästäisi minut menemään. Ei tullut kauppoja sillä kertaa.
”Henkivartijaksi” mukaamme lähetetty Ebo (”hard day with the ladies”) suunnisti meidät parin mutkan kautta trotro-asemalle, joka on kokemuksena hiukan eri kaliiberia kuin esimerkiksi Tampereen linja-autoasema. Kaneshin retkemme aikana ryttyläläinen Jasmin oli tullut Matahekosta Aplakuun ja iltapäiväksi lähdimme merenrannalle, jota kaihoten olemme katselleet paahteisten työpäiviemme lomassa House of Gracen parvekkeelta.
Bojo Beachilla ainakin paikallisilla oli hauskaa, kun neljä obronia lojui onnensa kukkuloilla pehmeällä rantahiekalla ottamassa aurinkoa. Meininki oli kuin paratiisilomalla ja reissun aikana kohtasimme mm. rantalenttisleijonia, amerikkalaisen puumanaisen ja lauman ahneita sakaaleja. Ilman kahden kulttuurin 7-vuotiasta Johannaa olisivat valkoiset naiset tulleet ryöstetyiksi ennen kuin olisivat ehtineet silmäänsä räpäyttää. Onneksi tyttö puhui järkeä ja pimeää hiekkatietä päätielle taksia etsimään käveli vain vartijamme.
Sunnuntaina olikin kirkkopäivä ja olin innoissani elämäni ensimmäisestä afrikkalaisesta messusta! Harmi kyllä Ghanan luterilaisen kirkon jumalanpalvelus ei kovin paljon eronnut suomalaisesta vastineestaan. Lisäväriä toki antoivat rummut, taputukset, reistaileva mikki ja vauhdikas kolehtiosuus, mutta muuten tilaisuus oli varsin hillitty ja tutunoloinen. Messun jälkeen piispa kaappasi minut, Annan, Reijan ja Simson –nimisen miehen etupenkkiin jututettavaksi, koska olimme tilaisuudessa ensimmäistä kertaa.
Kirkon jälkeen suuntasimme Accran länsimaiseen ostoskeskukseen Shopriteen näkemään Ghanan toiset kasvot. Seuraamme sulostuttivat myös muut Matahekon tytöt Minttu, Sale ja Maria, ja Oboomanilla saattoikin olla hiukan yksinäinen olo yhdeksän obroninaisen seurassa. Hänen onnekseen myös 1-vuotias Kwasi oli mukana pitämässä miesten puolia.
Kotiin ajaessamme kohtasimme liikenneonnettomuuden, mutta apuamme ei onneksi tarvittu. Accran ruuhkat tietäen pohdiskelin vain sitä, miten ihmeessä ambulanssi voi akuuteissa tilanteissa ehtiä ajoissa paikalle. Loppuillan ohjelmaan kotona kuului pienet synttärikemut, paras kohta biisissä, ghanalaisia leikkejä, viittoen laulettu onnittelulaulu ja roppakaupalla Macarenaa.
Maanantain ja tiistain tiivistän asiasanalistaan: koomapäivä, kakkuhattu, red-red, uusi poika, Koti-ikävä isolla K:lla, veden pakkosäästökuuri, epätoivon synkät syöverit, lohtusuklaa, kirjavaras, sormiaakkoset, Tammerkosken perillinen ja lopultakin toimiva prepaid-liittymä. Balanssiton elämä jatkuu tässä ja nyt.
perjantai 1. lokakuuta 2010
Crazy hot reggae!
Ei muuten niin vaan mennä enää nettiin silloin kun siltä tuntuu tai sattuu huvittamaan. Koska olen ehtinyt elää jo viikon elämääni Ghanan maaperällä, kokosin päivän blogitekstiin muutamia tärkeimpiä/merkityksellisimpiä ajatelmia, kokemuksia, ensivaikutelmia ja tilanteita, joita vastaan on tähän asti tullut. Jos olet laiska lukija, älä suotta vaivaudu.
Chapter One: Alkumeren hirviöitä
Hajotkaa kaverit hotellimajoituksiinne ja uima-altaisiinne! Ja taas toisaalta: aikataulutonta elämää, kuuma ilmasto ja letkeää musiikkia. Balanssi on tästä arjesta kaukana.
Suunnilleen tämä oli fiilis, kun viikko sitten saavuin Ghanaan ja yritin hämmennykseltäni tajuta, mihin olen itseni järjestänyt. Lennot sujuivat oikein mukaisasti (jos ei oteta huomioon jäämistä turvaovien väärälle puolelle Frankfurtin lentokentällä, uskomatonta koomaväsymystä ja kalvavaa nälkää). Varsinaiset epäselvyydet alkoivat vasta Accrassa, kun virkailijat eivät oikein pitäneet Tanskasta hankittua kuuden kuukauden viisumiani kelvollisena. Toisin kuin muilta suomalaisilta harkkareilta, minulta ei kuitenkaan yritetty kentällä karhuta 20 dollarin keksaistua lisämaksua, joka ”on tapana periä niiltä, jotka tulevat maahan ensimmäistä kertaa”. Niin varmaan!
Ensimmäisenä iltana olo oli vain turta, väsynyt ja kauhistunut. Halusin heti kotiin, ruoka oli omituista, verenhimoiset hyttyset hyökkäsivät kimppuun kuin ahneet piraijat eikä minua juuri vakuuttanut huoneeseeni kuuluvat peseytymistilat: suihku ja vesivessa toki löytyivät, mutta se taas ei tarkoita sitä, että ne toimisivat. Koskaan. Lavuaarin hanasta tulee vettä hiukan. Siispä sekä peseytymiseen että vessan vetämiseen käytän nurkassa kököttävää suurta vesisaavia, jonka säännöllinen täyttäminen noin kolmen desin minuuttivauhdilla on jokseenkin turhauttavaa.
Ensimmäisen illan viimeisimpinä ajatuksina tunsin syvää yhteenkuuluvuutta Robinson Crusoen kanssa. Elämän on oltava taistelua.
Chapter Two. Overspeeding kills!
Yksi ensimmäisistä asioista, johon ghanalaisessa elämänmeiningissä törmäsin, oli liikenne (johon en onneksi konkreettisesti törmännyt, koska muuten ei nimeäni enää elävien kirjoista löytyisi). Autoilukulttuuri on aivan karmaisevaa eikä sille vedä vertoja mikään. Siihen verrattuna jopa VR:n junaliikenne on sujuva, ongelmaton ja joutuisa tapa siirtyä paikasta A paikkaan B. Jotain tästä kertonee se, että matkaan lentokentältä House of Gracelle (n. 20 kilometriä) tuhraantui aikaa kolmisen tuntia.
Accran liikenteessä on täysin normaalia mm. seuraavat asiat: a) madella etanan vauhtia eteenpäin ja kuunnella kahden kaistan päässä bussissa evankeliumia julistavaa saarnamiestä b) kävellä keskellä ruuhkaista ajoväylää ja kaupitella autoihin siveltimiä, nuudeleita, hedelmiä, vedellä täytettyjä muovipusseja, kenkiä tai oikeastaan aivan mitä tahansa, mitä pään päällä voi kuljettaa c) parkkeerata moottoripyörä keskelle vilkasta risteystä d) nähdä siviilin hyppäävän autostaan ja ryhtyvän ohjaamaan liikennettä ja e) pitää reggaebileitä liikenneympyrään juuttuneen auton perälavalla megakokoisten kaiutinviritelmien välityksellä. (Liepushka! Tänne tanssiin banaanitanssia, kehä kolmonen oli vasta alkusoittoa!)
Liikennesääntöjä ei ole. Punaisten valojen palaessa saa liikkua haluamaansa suuntaan riippumatta siitä, onko kyseessä vastaantulevien kaista tai vaikkapa yksisuuntainen tie. Jos jano yllättää, alkoholipitoiset juomat ovat oikein kelvollinen vaihtoehto (Nimim. Istuin yksin lukitussa autossa öisen Matahekon pimeillä syrjäkujilla ja katsoin, kuinka kuski käväisi tuttavansa disekioskilla yhillä).
Tämän kaiken keskellä ei ole mikään ihme, että trotrojen (eräänlaisten kymmenen hengen ”bussien”) takaikkunoissa lukee sellaisia iskulauseita kuin ”In the name of Jesus we pray” tai ”Guide me”!
Chapter Three. Viittoen menemään!
Sitten hiukan itse harjoittelusta. Täällä House of Gracessa sekä lapset että opettajat ovat kuuroja ja käyttävät viittomakieltä, joten työskentely tuntui aluksi vaikealta ja olo ulkopuoliselta. Opettajat ovat kuitenkin kaikki hirmu ystävällisiä ja ottivat minut hyvin vastaan, ja lapsista on hauska opettaa minulle viittomia. Sain viittomanimenkin, joka koostuu viittomista ”K” etunimen mukaan ja ”punainen”, koska heidän mielestään punainen tukkani on niin kaunis. Kaunis on kyllä omasta mielestäni viimeinen sana, joka hiuksistani tällä hetkellä tulee kostean meri-ilman takia mieleen… kiharat on niin pahuudesta! Tässä kohtaa lähetän terveisiä Jonnelle.
Täällä koululla aloitti viiden viikon harjoittelun myös kaksi muuta suomalaista, Reija ja Anna (en olekaan yksin!) He opiskelevat viittomakieltä, joten he pystyvät aika hyvin kommunikoimaan kuurojen kanssa, vaikka viittomat eroavatkin jonkin verran Suomessa käytetyistä. Työskentely täällä on melko haastavaa, sillä ilman yhteistä kieltä on vaikea esimerkiksi selittää, mitä missäkin koulutehtävässä on tarkoitus tehdä. Lapsiin on kuitenkin helppo luoda yhteys leikin kautta ja alan vähitellen löytää keinoja, joilla viestiä, vaikka sanavarasto onkin todella vähäinen.
Chapter Four.
Tällä hetkellä vaikeimmalta tuntuu se, miten riippuvainen on muista ihmisistä. En voi lähteä minnekään yksin, käteistä ei juuri ole ja jos sitä haluan nostaa, pitää olla joku luotettava paikallinen selustaa turvaamassa. Talon ympärillä on muurit, niiden päällä sähköaita ja piikkilankaa ja ainoa uloskäynti on lukittu portti. Olen ollut porttien ulkopuolella kahdesti ja kummallakin kerralla tuli selväksi, ettei yksin ole hyvä liikkua. Perään huudellaan koko ajan obronia (= valkoihoinen) ja sunnuntaisella Aburin retkellä kuskimme Obooman käski joka kerta autoon noustuamme tarkistamaan, onko puhelin, kamera, rahat ja muu arvokas varmasti tallessa.
Ruoat täällä laittaa kodinhoitaja Amma ja tuntuu kiusalliselta vain nousta pöydästä ja jättää astiat siihen toisen korjattavaksi! Ja se vesisaavi kylpyhuoneeni nurkassa… oikeasti voisin pyytää täällä talonmiehenä työskentelevää Eboa kantamaan siihen vettä alakerrasta, mutta en kerta kaikkiaan kehtaa.
Melko pitkä avautuminen tuli nyt tässä, mutta en tiedä koska pääsen seuraavan kerran nettiin. Viikonloppuna saan viimein prepaidin käyttöön, jos Luoja suo, ja voin olla yhteydessä Suomeen puhelimen välityksellä. Nyt se ei ole onnistunut, kiitos Samsungin kätevän ja näppärän luurin, joka estää SIM-kortin vaihtamisen. Kauan eläköön teknologia!
Tilaa:
Kommentit (Atom)