Alice in Wonderland.

Kirjoitettu muutama viikko sitten.

Elämä lähestulkoon ilman kelloa, Facebookia ja jatkuvalla syötöllä tulevia ja lähteviä tekstiviestejä on kyllä monin tavoin viehättävää ja voimauttavaa, mutta olisi silti hauskaa pitää enemmän yhteyttä Suomeen. Kuluneen kuukauden aikana olen ollut netissä yhteensä noin kaksi tuntia. Olen pihalla kuin lumiukko ihmisten kuulumisista, ja ikävystytän kaikki tuhansien sivujen pituisilla blogiteksteilläni, koska en hallitse itsesensuurin jaloa taitoa. Skippaaminen jääköön lukijoiden vastuulle. Ole hyvä, kiitos ja anteeksi.


Chapter One. Clearly you’ve never been to Africa.

Eräänä lauantaiaamuna heräsimme jo ennen kukonlaulua (tässä yhteydessä tarkoittaen, että ennen kuutta, sillä yleensä viimeistään niihin aikoihin täällä herään kyseiseen ääneen. Kyllä ne kukot silti komiasti kiekuvat aamukolmeltakin…) ja aamunkoitteessa matkasimme pohjoiseen. Päämääränämme oli parinsadan kilometrin päässä sijaitseva Abetifin kylä, jonne oli tarkoitus pistäytyä sukulaisia tervehtimään. Vuokratrotromme starttasi Matahekosta kellon näyttäessä 08.10 paikallista aikaa ja niin matkanteko alkoi. Suomalaiset eivät todellakaan osanneet varautua siihen, mitä oli tulossa.

Trotrossa meitä oli 15 matkustajaa, Kwasia lukuun ottamatta kaikki naisia. Voi kuljettajaparkaa, ainutlaatuisen rauhallinen ja pitkäpinnainen mies hän kyllä oli, se myönnettäköön. Aurinko paistoi, ilmastointi pelasi ja maisemat olivat hienoja. Ghanassa on se hieno puoli, ettei tarvita autokaistallisia ruokapaikkoja, mikäli haluaa ostaa syötävää poistumatta autosta: teillä liikkuu aina kaupustelijoita, joilta voi ostaa esimerkiksi vettä, eräänlaisia jäädytettyjä jogurtteja (oi, näitä Suomeen!), banaani – tai maissilastuja, mausteisia kalkkunankoipia ja paistettua jamssia. Ostaminen hoidetaan liikkuvasta kulkuneuvosta käsin, sillä auto ei juuri koskaan kulje niin lujaa, etteikö kaupustelija kykenisi vähintäänkin hölkkäämään vieressä.

Ruuhkan takia pysähdyimme erään vankilan porttien eteen. Hampaisiin asti aseistetut poliisit marssivat oikopäätä luoksemme ja uhkasivat ottaa kameramme pois, mikäli yrittäisimme valokuvata paikkaa. Pohdimme, miten he niinkin kaukaa spottasivat ruuhkan keskeltä sen ainoan trotron, jossa oli turisteja ja näin ollen myös innokkaita valokuvaajia. Jälkeenpäin totesimme, että kenties ajoneuvossamme komeilevilla sanoilla ”press” ja ”journalism” saattoi olla osuutta saamaamme huomioon.

Abetifin kylään oli noustava mutkaista ja kiemurtelevaa vuoristotietä pitkin aina huipulle asti. Jyrkät rinteet, sademetsämaisemat ja valtavat puut olivat jotain aivan uskomatonta! Jonaksen (harkkaohjaajani miehen) sisko otti meidät ystävällisesti vastaan, ja kylän lapset tulivat joukolla talon edustalle ihmettelemään valkoisia turisteja. Abetifissa lähes kaikki ihmiset olivat pukeutuneet hautajaisasuun, sillä yhteisön queen mother oli kuollut kolme päivää aiemmin.

Ghanassa queen mother on kylä- ja kaupunkiyhteisön vaikutusvaltaisin jäsen. Hänen luokseen tullaan, jos on ongelmia ratkottavana, hänen kuuluu olla perillä yhteisön jäsenten asioista ja hänen tehtävänään on myös esimerkiksi sotien ja konfliktien estäminen. Jonaksen suku on nyt kiperän tilanteen edessä, sillä heidän on valittava yhteisölle uusi queen mother, koska he kuuluvat Abetifin kuningassukuun. Jonaksen äiti Salome olisi todellisuudessa ollut oikea queen mother, mutta hartaana kristittynä hän ei halunnut sitä, koska koki sen liian pakanalliseksi siihen kuuluvien rituaalien takia.

Tämän kaiken kuulimme aloitettuamme paluumatkan kohti Accraa. Olimme Abetifissa tuskin kahtakaan tuntia, mikä tuntui hiukan hölmöltä ottaen huomioon kaiken sen vaivan ja ajan, minkä matkaaminen oli siihen mennessä vaatinut. Emme kuitenkaan lähteneet ollenkaan liian kiireesti: kotimatka venyi ja venyi, ruuhkat jopa korpiseuduilla lähes ylittivät käsityskyvyn rajat, ja tiet olivat reikäisiä kuin tahkojuusto ja niin töyssyisiä, että MM-tason kumparelaskijakin olisi ollut suorituksestaan ylpeä, mikäli olisi selviytynyt moisista möykyistä taittamatta niskojaan. Pimeän ja sateen tullessa rapa roiskui, tytöt kiljuivat ja pieni kleptomaanilapsi aiheutti luvattoman paljon hilpeyttä. Yksi kerrallaan väki alkoi tipahdella hämärän ja unen rajamaille. Kaiken kaikkiaan 400 kilometrin reissuun upposi vajaa neljätoista ajotuntia.


Chapter Two. Burn baby, burn!¨

Parin Bojo Beachilla vietetyn päivän jälkeen täytyy sanoa, että onneksi tähänastiset Diak-vuoteni ovat opettaneet minulle muun muassa kykyä purkaa koettuja asioita ja reflektoida omaa toimintaa. Niinpä vältyin tekemästä edellisen viikon virheitä, laitoin aurinkorasvaa enkä joutunut sanomaan uudestaan kuuluisia viimeisiä sanoja: ”En mä oo koskaan ennenkään pahasti palanut.”
Ensimmäisen kokonaisen rantareissun lopputulos oli nimittäin se, että hiusteni kirkas puna oli haihtunut ja jättänyt jälkeensä sävyn, joka värikartalla sijoittunee jonnekin lohenpunaisen ja nuutuneen porkkanan välimaastoon. Kasvoni sen sijaan näyttivät hyvinkin kirkuvan punaisilta: näky muistutti, eikä niinkään etäisesti, mansikkakiisseliä johon on lorauteltu sinne tänne vaniljakastiketta. Oi aikoja, oi tapoja, oi turmeluksen ja rumuuden määrää. Onneksi jo aamulla näytin taas lähestulkoon ihmiseltä.


Chapter Three. In the jungle, the mighty jungle!

Viikonlopun ohjelmistoon kuului myös retki Cape Coastiin ja Kakumin luonnonpuistoon. Cape Coastissa kävimme katsomassa linnaa, johon ennen muinoin varastoitiin orjia, jotka sitten laivattiin eteenpäin lähinnä länsimaihin. Paikka oli näkemisen arvoinen, mutta jokseenkin kammottava: vankikopit olivat pimeitä, ahtaita loukkoja ja sydäntä särki tajuta, miten julmia ihmiset ovat toisilleen. Door of No Return pisti ainakin tämän ihmislapsen hiljaiseksi.

Cape Coastista suuntasimmekin suoraan Kakumiin, joka puolestaan käänsi mietteet ihmisen kurjuudesta Luojan suuruuteen. Sademetsän yllä puusta puuhun kulki seitsemän kapeaa, keinuvaa ja huojuvaa riippusiltaa parhaimmillaan neljänkymmenen metrin korkeudella maasta. Lähestulkoon itkin, sillä niin ihmeellisen kauniin maailman Jumala on meille luonut!

Aikuisemmat naiset pelkäsivät korkeita paikkoja, mutta voittivat pelkonsa ja kulkivat riippusillat kunnialla alusta loppuun. He ja koko muu turistiryhmä joutuivat tukevalle maaperälle päästyään jopa kyllästymiseen saakka odottelemaan porukan valokuvausorientoitunutta junnutiimiä, joka ei olisi halunnut lähteä silloilta kulumallakaan. Ukkonen jyrisi ja sadekin uhkasi ryöpsähtää niskaamme, ja iloitsin suuresti Jasminista, jonka ansiosta en ollut ainoa kameran kanssa hidastelija. ”Ne on liian nuoria ja innoissaan edes tajutakseen pelkäämisen mahdollisuutta.”


Chapter Four. Kolmas maailmansota ja karman lait.

Maineeni tunnettuna sateentuojana ja lomasään pilaajana on nyt vahvistettu: vanavedessäni todellakin kulkee pieni musta myrskypilvi minne ikinä menenkin. Yhtenä yönä nimittäin heräsin siihen, että kasvoilleni loiskahti sadevettä avoimesta ikkunasta ja ulkona kuulosti siltä, kuin tuhannet sotakoneet olisivat pommittaneet Accraa. Noin sekunnin välein taivaalla leiskuvien salamoiden aiheuttama strobovaloilmiö hämmensi ajantajun, Aplakua kurittava monsuunisade tuntui ruoskivan katot irti ja talot perustuksiltaan, kukkulamme hiekkatiet valuivat tulvavirran mukana Atlanttiin eikä veden kohina ja pauhina olisi voinut olla enää kovaäänisempi, vaikka olisin leiriytynyt Niagaran juurelle. ”Is this what you’re calling a DRY SEASON?!” ”Ironic, isn’t it?”


Chapter Five. Coming soon.

Maailman laidalla –blogin ohjelmistoon mahdollisesti tulossa mm. seuraavia aiheita: Makumatkalla bankusta ruokabanaaneihin, Sleeping Beauty ja kauneuden alkulähde, kulttuurien yhteentörmäys aiheesta kurinpito ja lasten kasvatus, sekä urheilun ihanuus ja hulluus.

Ps. Huoneeni varustetaso alkaa sitä paitsi pettää: iltana eräänä sain hampaita pestessäni nauttia viilentävistä sadepisaroista myös sisätiloissa, seinilläni vilistävät gekkoliskot eivät hoida työtään asianmukaisesti ja nukkumaan mennessä minua odotti kerran ihastuttava yllätys: tyynyni vieressä kökötti kookkaahko pikimusta hämähäkki, joka loikkasi yököttävästi seinälle ja kipitti pakoon minkä koivistaan pääsi, kun uhkasin sitä sandaalilla.
Veni, vidi, vici. Eikä tämä suuri metsästäjä edes huutanut!