Trotroja, toreja ja Macarenaa

Perjantaina Anna ja Reija jäivät koulupäivän jälkeen viettämään viikonloppua tänne meille Aplakuun. Ilta kului kotona syöden, nettikahvilassa dataillen ja läheisellä terassilla istuskellen. Nettikahvilan portailla hengailevat kolmeakymmentä kieltä puhuvat jannut ilmoittivat saapuvansa maanantaina portillemme juhlistamaan synttäreitäni. Ghettotervehdys oli kaikille hyvä.

Lauantaina heräsimme aikaisin ja kuulimme Kaneshin kutsun! Kaneshi on paikallinen tori, jossa myydään aivan kaikkea aina elävistä ravuista kenkiin, paprikoihin, mausteisiin, ylihintaisiin toffeekarkkeihin ja ihaniin kankaisiin asti. Värien, hajujen, äänien ja ihmisten määrä oli sanoinkuvaamaton. Olisin halunnut ottaa tuhansittain kuvia, mutta harmikseni minulta puuttuu katu- ja tilannekuvaamiseen vaadittava röyhkeys.

Me lähdimme torille nimenomaan kankaita etsimään. Tarkoituksena on teettää niistä sitten myöhemmin vaatteita. Onneksi kankaiden valitseminen sujui sukkelasti, sillä hyvin pian Kaneshi alkoi jo hiukan ahdistaa. Suomalaisten arvostamaa omaa reviiriä ei juuri tunneta: muuan nainen tarrautui käteeni ja halusi ostaa hiukseni peruukkia varten eikä suostunut päästämään irti ennen kuin eräs saman kojun arvokas vanha rouva tuli ja muitta mutkitta läimäytti kollegaansa, jotta tämä päästäisi minut menemään. Ei tullut kauppoja sillä kertaa.

”Henkivartijaksi” mukaamme lähetetty Ebo (”hard day with the ladies”) suunnisti meidät parin mutkan kautta trotro-asemalle, joka on kokemuksena hiukan eri kaliiberia kuin esimerkiksi Tampereen linja-autoasema. Kaneshin retkemme aikana ryttyläläinen Jasmin oli tullut Matahekosta Aplakuun ja iltapäiväksi lähdimme merenrannalle, jota kaihoten olemme katselleet paahteisten työpäiviemme lomassa House of Gracen parvekkeelta.

Bojo Beachilla ainakin paikallisilla oli hauskaa, kun neljä obronia lojui onnensa kukkuloilla pehmeällä rantahiekalla ottamassa aurinkoa. Meininki oli kuin paratiisilomalla ja reissun aikana kohtasimme mm. rantalenttisleijonia, amerikkalaisen puumanaisen ja lauman ahneita sakaaleja. Ilman kahden kulttuurin 7-vuotiasta Johannaa olisivat valkoiset naiset tulleet ryöstetyiksi ennen kuin olisivat ehtineet silmäänsä räpäyttää. Onneksi tyttö puhui järkeä ja pimeää hiekkatietä päätielle taksia etsimään käveli vain vartijamme.

Sunnuntaina olikin kirkkopäivä ja olin innoissani elämäni ensimmäisestä afrikkalaisesta messusta! Harmi kyllä Ghanan luterilaisen kirkon jumalanpalvelus ei kovin paljon eronnut suomalaisesta vastineestaan. Lisäväriä toki antoivat rummut, taputukset, reistaileva mikki ja vauhdikas kolehtiosuus, mutta muuten tilaisuus oli varsin hillitty ja tutunoloinen. Messun jälkeen piispa kaappasi minut, Annan, Reijan ja Simson –nimisen miehen etupenkkiin jututettavaksi, koska olimme tilaisuudessa ensimmäistä kertaa.

Kirkon jälkeen suuntasimme Accran länsimaiseen ostoskeskukseen Shopriteen näkemään Ghanan toiset kasvot. Seuraamme sulostuttivat myös muut Matahekon tytöt Minttu, Sale ja Maria, ja Oboomanilla saattoikin olla hiukan yksinäinen olo yhdeksän obroninaisen seurassa. Hänen onnekseen myös 1-vuotias Kwasi oli mukana pitämässä miesten puolia.

Kotiin ajaessamme kohtasimme liikenneonnettomuuden, mutta apuamme ei onneksi tarvittu. Accran ruuhkat tietäen pohdiskelin vain sitä, miten ihmeessä ambulanssi voi akuuteissa tilanteissa ehtiä ajoissa paikalle. Loppuillan ohjelmaan kotona kuului pienet synttärikemut, paras kohta biisissä, ghanalaisia leikkejä, viittoen laulettu onnittelulaulu ja roppakaupalla Macarenaa.

Maanantain ja tiistain tiivistän asiasanalistaan: koomapäivä, kakkuhattu, red-red, uusi poika, Koti-ikävä isolla K:lla, veden pakkosäästökuuri, epätoivon synkät syöverit, lohtusuklaa, kirjavaras, sormiaakkoset, Tammerkosken perillinen ja lopultakin toimiva prepaid-liittymä. Balanssiton elämä jatkuu tässä ja nyt.