On hulluja päiviä ja hienoja päiviä. On sellaisia päiviä, jolloin kaikki tuntuu lähestulkoon normaalilta ja tavanomaiselta. On päiviä, jolloin voisin kiljua ja nauraa riemusta. On päiviä, joiden kammottavuus on vertaansa vailla. Ylös, alas, kyllä, ei, mustaa, valkoista, halitulitei. MAANINEN VAIHE JA DEPRESSIO.
Chapter One. Multa lähtee järki!
Sähköt poikki. On tukahduttavan kuuma. Vettä ei ole. Silmät, tukka ja iho täynnä pölyä ja hiekkaa. Lounaaksi tarjottu kenkey ei ole hyvä kenellekään. Aina on ruokana kalaa. Lapset tappelevat. Liikenne turhauttaa. Psykedeelisen ahdistavat Lariam-unet ovat järkyttäviä. Yksinäisyys ja sosiaaliähky samassa paketissa. Istun huoneessani ja tuntuu siltä, että seinät kaatuvat niskaan.
Tällä hetkellä Suomi tuntuu kaukaiselta toiveunelta. Haluan suihkuun. Haluan juoda puhdasta kraanavettä, en sellaista, jossa on ikävä muovin sivumaku. Haluan syödä kanaa tai punaista lihaa. Ruisleipää. Perunoita ja jauhelihakastiketta. Juustoa. Salaattia. Ruisleipää. Makaronia. Jogurttia. Ruisleipää. Perunamuusia. Kermaista pyttipannua. Ruisleipää. Haluan käydä ITSE kaupassa, tehdä ITSE ruokaa, pestä ITSE pyykit, päättää ITSE koska syön ja matkustaa ITSE paikasta toiseen. Haluan nostaa rahaa ilman että tarvitsee pelätä ryöstäjiä. Haluan kävellä kaikessa rauhassa kadulla ilman, että minut huomataan.
Lähdin matkaan täynnä ylitsepursuavaa idealismia ja nyt siitä ei ole rahtuakaan jäljellä. ”Tottahan toki jammaan reggaen tahtiin Afrikan auringon alla, istun palmujen katveessa syömässä tuoreita appelsiineja, koen olevani hyödyllinen työharjoittelupaikassa ja riemuitsen paikallisten vilpittömästä ystävällisyydestä ja optimistisesta elämänasenteesta.” Come on!!
En osaa harkkapaikassa mitään. Kaikki viittovat minkä ehtivät, enkä tajua elehdinnän joukosta kuin muutaman hassun viittoman. Kymmenen muksua ryysii nenän eteen huitomaan ja se, mitä saan selvää, on suunnilleen ”tuo teki sitä ja tuo teki tätä ja tähän kohtaan tiu tuntematonta viittomaa”. Tavanomaisissakaan olosuhteissa lasten kiistoista ei ota hullukaan selvää niin yritähän siinä sitten tuplakielimuurin takaa lähteä setvimään pulmatilanteita. Opettajat eivät enimmäkseen tiedä, miten pitää kuria, kun lyödä ei saa. Lapset kyllä mäiskivät toisiaan sitten senkin edestä.
Harjoittelun ulkopuolella elettävässä elämässä ihmiset eivät anna sen siunaaman rauhaa, eivät hetkeksikään. ”Obroni! Obroni! Hi lady, pretty lady! My sister, please, come here, just for a while, I’m Mr. Cheap Cheap so I can give you a good price, please, my sister, come! OBRONI! OBRONI! Hello obroni! No money, no friend! Come here, come on, good prices! Obroni, obroni, obroni, obroni!” SHUT UP! Ei kiinnosta enkä juuri nyt halua puhua kenellekään, en halua kenenkään tuppautuvan seuraan, tyrkyttävän mitään enkä kerta kaikkiaan jaksa kuunnella sitä huutelua. Kyllä, tiedän olevani valkoinen, ei tarvitse toistella sitä kahden sekunnin välein. (Vastaiskuna obroni-huutoihin me aloimme osoitella takaisin ja huutaa: Obibini! Obibini!) Täällä en voi koskaan sulautua massaan tai olla huomaamaton. Kulttuurien kuilu on olemassa koko ajan, joka paikassa ja joka parhaillaan kuluva sekunti, eikä kenellekään voi hajoamisavautua täysillä.
Napoleon XIV:n lyriikoin: ”They’re coming to take me away ha haa, they’re coming to take me away ho hoo hi hii ha haa…”
Chapter Two. La Dolce Vita!
Ensimmäinen ilonaihe: Jeesus. Jumala. Raamattu. Kyllä Herra antaa oikeat sanat tilanteeseen kuin tilanteeseen!
Toinen ilonaihe: Onnistunut kuvistunti ja mahtavat nuoret taiteilijat! Oman hyödyttömyyteni tummien pilvien lomasta pilkahti pienenpieni ajatus, että osaan ehkä sittenkin tehdä edes jotakin työtä, jolla on täällä tarkoitus. En tosin ole mikään kuviksenopettaja, mutta osaan minä jotain ja varsinkin vanhimmilla oppilailla on sekä kykyjä että intoa kuvalliseen ilmaisuun, ja he tarvitsevat opetusta voidakseen kehittyä. Ghanassa ei juuri rohkaista luovuuteen ja oppilaat tuntuvat vielä olevan kovin eksyksissä, jos ei ole mahdollisuutta kopioida suoraan mallista. Alankin soveltaa Tammerkosken oppeja saadakseni heidät irti orjallisesta jäljentämisestä: ”Jos haluaisimme kuvasta täsmälleen samanlaisen kuin alkuperäinen, ottaisimme siitä valokuvan.”
Kolmas ilonaihe: AVAUTUMISYSTÄVÄ. Soulsister. Junnutiimi.
Neljäs ilonaihe: Hyvä ruoka, parempi mieli. Monen päivän kaihoamisen jälkeen iltaruoaksi oli ghanalemppariani: paistettua kalaa, friteerattuja jamssilohkoja ja tulista tomaattimurskaa. A nam nam! Lauantaina pidimme grilli-illan ja tarjolla oli kanaa, salaattia (I-HA-NAA! Saimme ensi kertaa täällä salaattia, sillä ghanalaiset eivät syö tuoreita vihanneksia), patonkia, makkaraa ja jälkkäriksi jäätelöä ja paahdettuja vaahtokarkkeja. Voi että miten voi ihminen iloita ruoasta niin paljon! Ja kyllä muuten maistui vesikin hyvältä!
Viides ilonaihe: Grilli-ilta. Letkeää musiikkia ja hyvää seuraa, naurua, hauskoja sattumuksia, ghanalaisia ja suomalaisia leikkejä, lämpimän viileä ilma ja freesi olo. Harvoin sitä tällaista iltaa lokakuun loppupuolella viettää!
Kuudes ilonaihe: Urheilu. Siitä huolimatta, että on pakko sietää kommentointia, taksien tööttäilyä ja kummastuneita katseita. Nyt ei todellakaan olla missään Lanzarotella. En kuitenkaan joutunut ottamaan vartijaa mukaan (se olisikin ollut jo aika kammottavaa. Voin juuri ja juuri pyytää Eboa kantamaan vettä huoneeseeni. Missään tapauksessa en kehtaisi raahata häntä väen väkisin ulos lenkkeilemään, varsinkaan kun hänellä ei siinä tilanteessa olisi edes vaihtoehtoa kieltäytyä). Paikallisista oli huvittavaa seurata, kuinka hullu valkoinen nainen juoksee tappavassa helteessä ilman mitään järkevää syytä. Hupi muuttui silkaksi viihteeksi, kun samainen nainen loikkasi tuhatta ja sataa ohikiitävän taksin tieltä pois ja rypäsi siihen ainoaan mutakuoppaan kilometrien säteellä. Vedenmyyjänaiset olivat onneksi ihania ja ymmärtäväisiä.
Seitsemäs ilonaihe: Luonto. Meri. Aallot. Ravut. Simpukat. Kukat. Kasvit. Vuoret. Linnut. Kalliot. Taivas.
Kahdeksas ilonaihe: Ghanaian life. Chilipaprikoita hiekkatiellä. Kaksi lasta avojaloin ja käsi kädessä. Meren äärellä, sortuneen ravintolan rauniolla nuori jamppa regetteli menemään. Laguunin suojista lähti ulapalle kalastajia, joiden täytyy olla sekä todella hulluja että todella rohkeita. Inspiraatio. Oli kallio, jolla voisi istua tuntikausia vain katselemassa merta.
Yhdeksäs ilonaihe: Uuden oppiminen. Sopeutuminen. Se, että tavallaan osaan hiukan viittoa ja keskustella oppilaiden ja opettajien kanssa. Se, että enimmäkseen vaivalloiset asiat alkavat tuntua vaivalloisilta enää harvoin. Se, että tuntuu oikeastaan ihan mukavalta. Tasaisen rauhalliselta. Lähes balanssilta. Ihana Ghana-elämä tänään!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti