Kaunis maa, köyhän ikävä.

Vajaa kaksi viikkoa jäljellä. Kerron siis lyhyesti parin viime viikon tapahtumista ja yritän samalla tajuta, että kohta tämä päättyy. Epäonnistun varmaan kummassakin.


Chapter One. Pitkä kuuma kesä.
Matahekon tyttöjen harjoittelun päättymisen kunniaksi suuntasimme lomareissulle Pohjois-Ghanaan. Jos taustalla ei olisi ollut jo kahden kuukauden totuttautumista tähän maahan, lopputuloksena olisi kenties ollut vain verta, hikeä ja kyyneleitä sekä kaikkien aikojen katastrofiloma. Loistava seura, huumorintaju, väsymys, ilmasto ja Lariam kuitenkin tekivät lomastamme mahtavan, ikimuistoisen ja kokemusrikkaimman koskaan!

Matka Accrasta Kumasiin sujui hyvin kivuttomasti ja ruuhkattomasti, joten aikaa kului vain noin nelisen tuntia, vaikka matkaa oli reilu 250 kilometriä. Kumasissa meitä oli vastassa oppaaksemme lupautunut Emmanuel, joka on asunut seitsemän vuotta Suomessa ja palannut Ghanaan vastikään. Opimme, että Ghanassa tytöt eivät saa majoittua samaan hotellihuoneeseen, mutta viisi vaimoa yhdellä miehellä on ihan ok. Voiko joku kertoa tästä jotain?

Kumasin eläintarhasta mieleen jäivät erityisesti sylkevä simpanssi, taivaat sumentava parvi hedelmälepakoita sekä opaskirjassakin mainittu lonely-looking camel. Erittäin mieleenpainuva kokemus oli myös Freeman’s hotelli/motelli/hostelli/labyrintti –asia, jossa nukuimme kaksi yötä. Huoneessamme oli seinien ulkonäöstä päätellen teurastettu joku tai jokin, ovesta olisi päässyt helpommin sisään ilman avaimia kuin avainten kanssa eikä kukaan juuri nukkunut, sillä jokainen odotti kauhusta lamaantuneena, milloin helikopterilta näyttävä ja kuulostava tuuletin rysähtää katosta alas ja sivaltaa päämme irti. Maria tutustui rottaan, ja huoneessa numero kaksi käytiin yöllä titaanien taistelu olematonta vihollista vastaan. Your mind is a crime scene.

Kumasin Special breakfast ei toiminut ja jouduimme tappeluun itsepäisen tarjoilijattaren kanssa, sillä ruokalistan sisältö ja hinnat muuttuivat sitä mukaa, kun tilasi. Puuro ja kahvihan ovat lähes synonyymeja, ja akvaariossa kellui hyvin iso, hyvin ruma ja erittäin kuollut kala. Matkalaisilla oli kuitenkin hauskaa, myös Jasminilla heti kahvikupillisen jälkeen.

Kintampon vesiputous oli ihana ja kaunis, Moleen johtava punainen hiekkatie sen sijaan ihan jotain muuta. Molen luonnonpuistossa oli helppo olla onnellinen, ja hetken vauhkoamisen jälkeen pimeydessä väijynyt naarasleijonakin osoittautui bambiksi. Your mind is a crime scene, osa kaksi. Aamulla oli kylmä, ja palelemisen tunne oli ihana, oikeasti! Se oli vähän niin kuin Suomen kesä. Seikkailimme savannilla, rämmimme lutakoissa norsujahdissa ja bongasimme mm. paviaaneja, pikkuapinoita, antilooppeja, lintuja, pahkasikoja ja norsun takamuksen. Emmanuel laski viiteen eikä Lariam ollut kenellekään hyvä.

Palattuamme Kumasiin juutuimme tuttuun tapaan ruuhkiin. Lisämausteen antoi taksikuski, joka sovelsi Ghanan liikenteelle ominaista käytäntöä: ”Drivers never obey lane rules – if there is a space, a car will fill it.” Tällä kertaa tilaa ei ollut. Kuljettavat ryhtyivät tappelemaan ja taksikuski tuunasi ovensa kiinni lakanalla.

Viidentenä päivänä löysin itseni tienvarresta ja poliisien kynsistä, ja nämä virkavallan edustajat olivat hiukan toista luokkaa kuin ne Bojo Beachin koppalakit, jotka heittivät meidät kotiin. (Tuona Bojo-päivänä siinä pienessä mersussa meitä oli siis viisi valkoista naista ja kaksi mustaa miestä, auton pohja laahasi maata ja haluan nähdä sen päivän, jolloin Suomen poliisi toimii näin.) Kohdatessani hurjat Kumasin poliisit kiitin Luojaani Emmanuelista, jolla oli hyvät puheenlahjat.

The Last Supper oli mainio, kuollut kala oli hävinnyt, akvaario puhdistettu ja kaikki sujui mutkattomasti. Meno toimistolla oli melkoista ja lähdön hetkellä obronit itkivät. ”Voi tytöt. Älkää itkekö!” Bussi lähti kuitenkin täysin säälittä liikkeelle.

Matka Kumasista Accraan kesti tuplaten sen, mitä se oli kestänyt Accrasta Kumasiin. Tienvarren julkinen toiletti oli julkinen sanan kaikissa merkityksissä ja siis mielenkiintoinen ja aika kauhea kokemus, mutta bussissa pyörivä leffa puolestaan oli vallan repivää hupia. Kun ZooZoo näkyi ja pääsimme Matahekoon, olo oli kuin kotiin palanneella. (Saaralle: Lassie palaa kotiin!)

Kiitokset upeasta ja hauskasta viikosta siis Jasminille, Marialle, Mintulle, Salelle sekä tietysti Emmanuelille, jota ilman tytöt eivät todellakaan olisi pärjänneet Kumasin asemaa pidemmälle. E no easy, oo-oo-oo-ooo, my brother, my sister!



Chapter Two. Katson tähtitaivasta.

Hiljainen hämärä on jo peittänyt
tämän oudon maan jalkojeni alla.
Koti-ikävä, matkamiehen ystävä,
se puhuu kuiskaamalla.

Katson tähtitaivasta täällä kaukana.
Katsotko sitä sinäkin?
Hyvää yötä!
Katson tähtitaivasta, kaipaan kotia.
Kaipaatko sitä sinäkin?
Hyvää yötä!

Pientareille jää suunta, määränpää,
kun matkamiestä väsyttää.
Mutta silmistäsi saan voimaa
avaamaan ovet aamuun uudestaan.

Katson tähtitaivasta täällä kaukana.
Katsotko sitä sinäkin?
Hyvää yötä!
Katson tähtitaivasta, kaipaan kotia.
Kaipaatko sitä sinäkin?
Hyvää yötä!

Ei pysty käsittämään eikä käsittelemään mitään. Kuka nyt ymmärtää? Kenelle voin sanoa, miltä tuntuu tai millaista täällä oli, mitä olen kokenut ja miten muuttunut? Mieli ja sydän on niin täynnä ristiriitoja, ettei pysty tajuamaan. Mun koti ei oo täällä, mutta missä on mun kotini Suomessa?

Ehkä löytyy matkan pää,
jos siivet levittää ja antaa viedä tuulen.
Mutta kaipuuta ei saa koskaan loppumaan.
Se osani on, niin luulen.

Katson tähtitaivasta täällä kaukana.
Katsotko sitä sinäkin?
Hyvää yötä!
Katson tähtitaivasta, kaipaan kotia.
Kaipaatko sitä sinäkin?
Hyvää yötä!