Chapter One. Kiitän Luojaani…
Lohdutuksesta murheessa. Joonasta. Ystävistä ja läheisistä Suomessa. Ystävistä maailmamme mantereilla. Ystävistä Ghanassa. Kauniaisten Diakista. Kiitos.
Chapter Two. Aurinkointerventio.
Eräänä perjantaiaamuna lähdimme pelaamaan vanhimpien oppilaiden kanssa futista läheiselle kentälle. Se vähän jännitti, koska olin nähnyt, että varsinkin pojista on hyvää vauhtia tulossa Black Starin seuraavia tähtiä eivätkä tytötkään olleet ollenkaan hullumpia. Lähteä nyt pelaamaan jalkapalloa ghanalaisten kanssa. Kuinka paha teurastus tästä tuleekaan?
En lopulta ollut niin huono kuin olisin voinut olla. Tein peräti kaksi maalia joukkueemme viidestä, tosin lähinnä siksi, että syötöt olivat niin hyviä. Oppilaista oli jälleen kerran hauskaa, että minusta tuli obroni coco. Tyhmyydestä sakotetaan varsinkin keskipäivän auringossa ja pelin loppupuolella pohjoisen tyttö teki tuttavuutta hiekkakentän kanssa. Tuomari ja muut pelaajat menivät paniikkiin, kaatoivat vettä päälleni ja raahasivat vastaan inttävän eurooppalaisen keskeneräisen betonitalon lattialle varjoon. Kun kävelimme takaisin koululle, pari oppilasta kulki kummallakin puolellani jatkuvassa valmiustilassa, jos vaikka sattuisin pyörtymään uudelleen. (Eikä se ensimmäinenkään edes ollut pyörtyminen!) Tein lähtemättömän vaikutuksen eikä minun näköjään anneta unohtaa sitä, vaikka kuinka tahtoisin. Olosuhdekestävyydessä obibinit vei 6-0. Jos saisin päättää, seuraava matsi käytäisiin kahdenkympin pakkasessa ja puolentoista metrin lumihangessa.
Chapter Three. Trotroissa ompi tunnelmaa.
Viikonloppuna matkustin ensimmäistä kertaa yksin trotrolla. Matkasin ensin Aplakusta Barrierille taksilla, jonka ovet eivät menneet kunnolla kiinni ja jonka penkit olivat puoliksi irti. Kävelin trotro-pysäkille ja alta puolen sekunnin luokseni saapui muuan jannu tiedustelemaan määränpäätäni ja ohjasi minut sen jälkeen enempiä kyselemättä oikeaan trotroon. Kulkuneuvon löytäminen meni siis oikein näppärästi.
Trotrolla matkustamisesta kertokoon Ghanan kulttuuria ja tapoja valottavasta matkaoppaasta poimittu lainaus:
”Time does not exist in the trotro universe. It will leave when it’s full, and will get there sometime after that. The optimum temperature for the inside of a trotro should exceed that of the core of the sun, so all passengers can sweat freely on their neighbours. A trotro is made up of 40 percent seat, 10 percent wheels, 20 percent (and falling) floor, ceiling, and sides, and 30 percent rope/gaffer tape.”
Chapter Four. Työarkea Afrikassa.
Joulukuvaelma-asujen tuunaaminen. Enkelinsiipien kursiminen kokoon ruosteisella neulalla. Vauhdikas ja heittäytyvä pelastusoperaatio, kun ruokalan pöydästä irtosi yksi jalka kesken kuvistunnin. Ja ruokailun. Ja matikankokeen. Atk-tukihenkilö, lääkäri ja siivoustaidonopettaja. Lapsenvahti, innovaattori, kuvittaja. Seinämaalauksen restauroiminen öljyväreillä. Murtautuminen toimistoon viidakkoveitsellä. Normipäivä.
Chapter Five. Hiplife, reggea ja länkkärien fetasalaatti.
Kuinka voimauttavaa onkaan elää tätä elämää itsenäisesti? Jasmin on ollut House of Gracella harjoittelussa tämän viikon ja on ollut kivaa, kun on arkena vaihteeksi omanikäistä seuraa.
Tiistaina saimme hiukan puskista vapaapäivän, kun täällä Ghanassa vietettiin jotakin muslimien juhlaa (itselleni ei selvinnyt sen tarkemmin mitä). Suuntasimme siis Kaneshielle metsästämään lisää kankaita, ja retki oli oikein mainio ja onnistunut. Unohdin ottaa postikortit mukaan, joten saa nähdä, saanko niitä koskaan lähetettyä. Pikku-Shopritesta matkaamme tarttui salaattiainekset ja patonkia.
Matkalla kotiin tilasimme tienvarresta ghanian music – ja reggaelevyt. Seuraavana päivänä saavuttuamme kojulle hakemaan hankintojamme kävi ilmi, että vain toinen levy oli valmis, mikä ei sinänsä yllättänyt. ”Please, sit down, it takes just fifteen minutes!” Niinpä me odotimme, vaikka tilanteessa oli olemassa kaikki katastrofin ainekset. Pitkähkön odotuksen lopputuloksena oli kuitenkin kaksi laittomasti poltettua cd:tä, joiden nimet olivat ”HIPLIFE” ja ”REGGEA”. Riemuitsimme ZooZoo-biiseistä.
Chapter Six. Rest my soul.
Raamikset Galatalaiskirjeestä, Elämän siiville –laulut ja iltojen rukoushetket.
”Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa. Sen elämän, jota tässä ruumiissani vielä elän, elän uskoen Jumalan Poikaan, joka rakasti minua ja antoi henkensä puolestani.”
- Gal. 2:20
lauantai 20. marraskuuta 2010
Elämän hinta.
Kirjoitettu keskiviikkona 10.11.2010
”Älä sano, että olet nuori, vaan mene, minne ikinä sinut lähetän, ja puhu, mitä minä käsken sinun puhua. Älä pelkää ketään, sillä minä, Herra, olen sinun kanssasi ja suojelen sinua.” Niinkö se oli?
”Hän antaa enkeleilleen käskyn varjella sinua, missä ikinä kuljet, ja he kantavat sinua käsillään, ettet loukkaa jalkaasi kiveen.” Niinkö se oli?
Isä meidän, joka olet taivaissa. Vai oletko siellä?
Elämän jäljet pientareelle piirtyvät;
Herra antoi, Herra otti, kiitos Herran!
Lopulla matkaa ikäväsi ymmärrät:
Ihmisen on määrä kotiin päästä kerran.
Joskus sitä vain on niin vaikea ymmärtää tai hyväksyä.
”Älä sano, että olet nuori, vaan mene, minne ikinä sinut lähetän, ja puhu, mitä minä käsken sinun puhua. Älä pelkää ketään, sillä minä, Herra, olen sinun kanssasi ja suojelen sinua.” Niinkö se oli?
”Hän antaa enkeleilleen käskyn varjella sinua, missä ikinä kuljet, ja he kantavat sinua käsillään, ettet loukkaa jalkaasi kiveen.” Niinkö se oli?
Isä meidän, joka olet taivaissa. Vai oletko siellä?
Elämän jäljet pientareelle piirtyvät;
Herra antoi, Herra otti, kiitos Herran!
Lopulla matkaa ikäväsi ymmärrät:
Ihmisen on määrä kotiin päästä kerran.
Joskus sitä vain on niin vaikea ymmärtää tai hyväksyä.
perjantai 5. marraskuuta 2010
Hot'n'cold.
On hulluja päiviä ja hienoja päiviä. On sellaisia päiviä, jolloin kaikki tuntuu lähestulkoon normaalilta ja tavanomaiselta. On päiviä, jolloin voisin kiljua ja nauraa riemusta. On päiviä, joiden kammottavuus on vertaansa vailla. Ylös, alas, kyllä, ei, mustaa, valkoista, halitulitei. MAANINEN VAIHE JA DEPRESSIO.
Chapter One. Multa lähtee järki!
Sähköt poikki. On tukahduttavan kuuma. Vettä ei ole. Silmät, tukka ja iho täynnä pölyä ja hiekkaa. Lounaaksi tarjottu kenkey ei ole hyvä kenellekään. Aina on ruokana kalaa. Lapset tappelevat. Liikenne turhauttaa. Psykedeelisen ahdistavat Lariam-unet ovat järkyttäviä. Yksinäisyys ja sosiaaliähky samassa paketissa. Istun huoneessani ja tuntuu siltä, että seinät kaatuvat niskaan.
Tällä hetkellä Suomi tuntuu kaukaiselta toiveunelta. Haluan suihkuun. Haluan juoda puhdasta kraanavettä, en sellaista, jossa on ikävä muovin sivumaku. Haluan syödä kanaa tai punaista lihaa. Ruisleipää. Perunoita ja jauhelihakastiketta. Juustoa. Salaattia. Ruisleipää. Makaronia. Jogurttia. Ruisleipää. Perunamuusia. Kermaista pyttipannua. Ruisleipää. Haluan käydä ITSE kaupassa, tehdä ITSE ruokaa, pestä ITSE pyykit, päättää ITSE koska syön ja matkustaa ITSE paikasta toiseen. Haluan nostaa rahaa ilman että tarvitsee pelätä ryöstäjiä. Haluan kävellä kaikessa rauhassa kadulla ilman, että minut huomataan.
Lähdin matkaan täynnä ylitsepursuavaa idealismia ja nyt siitä ei ole rahtuakaan jäljellä. ”Tottahan toki jammaan reggaen tahtiin Afrikan auringon alla, istun palmujen katveessa syömässä tuoreita appelsiineja, koen olevani hyödyllinen työharjoittelupaikassa ja riemuitsen paikallisten vilpittömästä ystävällisyydestä ja optimistisesta elämänasenteesta.” Come on!!
En osaa harkkapaikassa mitään. Kaikki viittovat minkä ehtivät, enkä tajua elehdinnän joukosta kuin muutaman hassun viittoman. Kymmenen muksua ryysii nenän eteen huitomaan ja se, mitä saan selvää, on suunnilleen ”tuo teki sitä ja tuo teki tätä ja tähän kohtaan tiu tuntematonta viittomaa”. Tavanomaisissakaan olosuhteissa lasten kiistoista ei ota hullukaan selvää niin yritähän siinä sitten tuplakielimuurin takaa lähteä setvimään pulmatilanteita. Opettajat eivät enimmäkseen tiedä, miten pitää kuria, kun lyödä ei saa. Lapset kyllä mäiskivät toisiaan sitten senkin edestä.
Harjoittelun ulkopuolella elettävässä elämässä ihmiset eivät anna sen siunaaman rauhaa, eivät hetkeksikään. ”Obroni! Obroni! Hi lady, pretty lady! My sister, please, come here, just for a while, I’m Mr. Cheap Cheap so I can give you a good price, please, my sister, come! OBRONI! OBRONI! Hello obroni! No money, no friend! Come here, come on, good prices! Obroni, obroni, obroni, obroni!” SHUT UP! Ei kiinnosta enkä juuri nyt halua puhua kenellekään, en halua kenenkään tuppautuvan seuraan, tyrkyttävän mitään enkä kerta kaikkiaan jaksa kuunnella sitä huutelua. Kyllä, tiedän olevani valkoinen, ei tarvitse toistella sitä kahden sekunnin välein. (Vastaiskuna obroni-huutoihin me aloimme osoitella takaisin ja huutaa: Obibini! Obibini!) Täällä en voi koskaan sulautua massaan tai olla huomaamaton. Kulttuurien kuilu on olemassa koko ajan, joka paikassa ja joka parhaillaan kuluva sekunti, eikä kenellekään voi hajoamisavautua täysillä.
Napoleon XIV:n lyriikoin: ”They’re coming to take me away ha haa, they’re coming to take me away ho hoo hi hii ha haa…”
Chapter Two. La Dolce Vita!
Ensimmäinen ilonaihe: Jeesus. Jumala. Raamattu. Kyllä Herra antaa oikeat sanat tilanteeseen kuin tilanteeseen!
Toinen ilonaihe: Onnistunut kuvistunti ja mahtavat nuoret taiteilijat! Oman hyödyttömyyteni tummien pilvien lomasta pilkahti pienenpieni ajatus, että osaan ehkä sittenkin tehdä edes jotakin työtä, jolla on täällä tarkoitus. En tosin ole mikään kuviksenopettaja, mutta osaan minä jotain ja varsinkin vanhimmilla oppilailla on sekä kykyjä että intoa kuvalliseen ilmaisuun, ja he tarvitsevat opetusta voidakseen kehittyä. Ghanassa ei juuri rohkaista luovuuteen ja oppilaat tuntuvat vielä olevan kovin eksyksissä, jos ei ole mahdollisuutta kopioida suoraan mallista. Alankin soveltaa Tammerkosken oppeja saadakseni heidät irti orjallisesta jäljentämisestä: ”Jos haluaisimme kuvasta täsmälleen samanlaisen kuin alkuperäinen, ottaisimme siitä valokuvan.”
Kolmas ilonaihe: AVAUTUMISYSTÄVÄ. Soulsister. Junnutiimi.
Neljäs ilonaihe: Hyvä ruoka, parempi mieli. Monen päivän kaihoamisen jälkeen iltaruoaksi oli ghanalemppariani: paistettua kalaa, friteerattuja jamssilohkoja ja tulista tomaattimurskaa. A nam nam! Lauantaina pidimme grilli-illan ja tarjolla oli kanaa, salaattia (I-HA-NAA! Saimme ensi kertaa täällä salaattia, sillä ghanalaiset eivät syö tuoreita vihanneksia), patonkia, makkaraa ja jälkkäriksi jäätelöä ja paahdettuja vaahtokarkkeja. Voi että miten voi ihminen iloita ruoasta niin paljon! Ja kyllä muuten maistui vesikin hyvältä!
Viides ilonaihe: Grilli-ilta. Letkeää musiikkia ja hyvää seuraa, naurua, hauskoja sattumuksia, ghanalaisia ja suomalaisia leikkejä, lämpimän viileä ilma ja freesi olo. Harvoin sitä tällaista iltaa lokakuun loppupuolella viettää!
Kuudes ilonaihe: Urheilu. Siitä huolimatta, että on pakko sietää kommentointia, taksien tööttäilyä ja kummastuneita katseita. Nyt ei todellakaan olla missään Lanzarotella. En kuitenkaan joutunut ottamaan vartijaa mukaan (se olisikin ollut jo aika kammottavaa. Voin juuri ja juuri pyytää Eboa kantamaan vettä huoneeseeni. Missään tapauksessa en kehtaisi raahata häntä väen väkisin ulos lenkkeilemään, varsinkaan kun hänellä ei siinä tilanteessa olisi edes vaihtoehtoa kieltäytyä). Paikallisista oli huvittavaa seurata, kuinka hullu valkoinen nainen juoksee tappavassa helteessä ilman mitään järkevää syytä. Hupi muuttui silkaksi viihteeksi, kun samainen nainen loikkasi tuhatta ja sataa ohikiitävän taksin tieltä pois ja rypäsi siihen ainoaan mutakuoppaan kilometrien säteellä. Vedenmyyjänaiset olivat onneksi ihania ja ymmärtäväisiä.
Seitsemäs ilonaihe: Luonto. Meri. Aallot. Ravut. Simpukat. Kukat. Kasvit. Vuoret. Linnut. Kalliot. Taivas.
Kahdeksas ilonaihe: Ghanaian life. Chilipaprikoita hiekkatiellä. Kaksi lasta avojaloin ja käsi kädessä. Meren äärellä, sortuneen ravintolan rauniolla nuori jamppa regetteli menemään. Laguunin suojista lähti ulapalle kalastajia, joiden täytyy olla sekä todella hulluja että todella rohkeita. Inspiraatio. Oli kallio, jolla voisi istua tuntikausia vain katselemassa merta.
Yhdeksäs ilonaihe: Uuden oppiminen. Sopeutuminen. Se, että tavallaan osaan hiukan viittoa ja keskustella oppilaiden ja opettajien kanssa. Se, että enimmäkseen vaivalloiset asiat alkavat tuntua vaivalloisilta enää harvoin. Se, että tuntuu oikeastaan ihan mukavalta. Tasaisen rauhalliselta. Lähes balanssilta. Ihana Ghana-elämä tänään!
Chapter One. Multa lähtee järki!
Sähköt poikki. On tukahduttavan kuuma. Vettä ei ole. Silmät, tukka ja iho täynnä pölyä ja hiekkaa. Lounaaksi tarjottu kenkey ei ole hyvä kenellekään. Aina on ruokana kalaa. Lapset tappelevat. Liikenne turhauttaa. Psykedeelisen ahdistavat Lariam-unet ovat järkyttäviä. Yksinäisyys ja sosiaaliähky samassa paketissa. Istun huoneessani ja tuntuu siltä, että seinät kaatuvat niskaan.
Tällä hetkellä Suomi tuntuu kaukaiselta toiveunelta. Haluan suihkuun. Haluan juoda puhdasta kraanavettä, en sellaista, jossa on ikävä muovin sivumaku. Haluan syödä kanaa tai punaista lihaa. Ruisleipää. Perunoita ja jauhelihakastiketta. Juustoa. Salaattia. Ruisleipää. Makaronia. Jogurttia. Ruisleipää. Perunamuusia. Kermaista pyttipannua. Ruisleipää. Haluan käydä ITSE kaupassa, tehdä ITSE ruokaa, pestä ITSE pyykit, päättää ITSE koska syön ja matkustaa ITSE paikasta toiseen. Haluan nostaa rahaa ilman että tarvitsee pelätä ryöstäjiä. Haluan kävellä kaikessa rauhassa kadulla ilman, että minut huomataan.
Lähdin matkaan täynnä ylitsepursuavaa idealismia ja nyt siitä ei ole rahtuakaan jäljellä. ”Tottahan toki jammaan reggaen tahtiin Afrikan auringon alla, istun palmujen katveessa syömässä tuoreita appelsiineja, koen olevani hyödyllinen työharjoittelupaikassa ja riemuitsen paikallisten vilpittömästä ystävällisyydestä ja optimistisesta elämänasenteesta.” Come on!!
En osaa harkkapaikassa mitään. Kaikki viittovat minkä ehtivät, enkä tajua elehdinnän joukosta kuin muutaman hassun viittoman. Kymmenen muksua ryysii nenän eteen huitomaan ja se, mitä saan selvää, on suunnilleen ”tuo teki sitä ja tuo teki tätä ja tähän kohtaan tiu tuntematonta viittomaa”. Tavanomaisissakaan olosuhteissa lasten kiistoista ei ota hullukaan selvää niin yritähän siinä sitten tuplakielimuurin takaa lähteä setvimään pulmatilanteita. Opettajat eivät enimmäkseen tiedä, miten pitää kuria, kun lyödä ei saa. Lapset kyllä mäiskivät toisiaan sitten senkin edestä.
Harjoittelun ulkopuolella elettävässä elämässä ihmiset eivät anna sen siunaaman rauhaa, eivät hetkeksikään. ”Obroni! Obroni! Hi lady, pretty lady! My sister, please, come here, just for a while, I’m Mr. Cheap Cheap so I can give you a good price, please, my sister, come! OBRONI! OBRONI! Hello obroni! No money, no friend! Come here, come on, good prices! Obroni, obroni, obroni, obroni!” SHUT UP! Ei kiinnosta enkä juuri nyt halua puhua kenellekään, en halua kenenkään tuppautuvan seuraan, tyrkyttävän mitään enkä kerta kaikkiaan jaksa kuunnella sitä huutelua. Kyllä, tiedän olevani valkoinen, ei tarvitse toistella sitä kahden sekunnin välein. (Vastaiskuna obroni-huutoihin me aloimme osoitella takaisin ja huutaa: Obibini! Obibini!) Täällä en voi koskaan sulautua massaan tai olla huomaamaton. Kulttuurien kuilu on olemassa koko ajan, joka paikassa ja joka parhaillaan kuluva sekunti, eikä kenellekään voi hajoamisavautua täysillä.
Napoleon XIV:n lyriikoin: ”They’re coming to take me away ha haa, they’re coming to take me away ho hoo hi hii ha haa…”
Chapter Two. La Dolce Vita!
Ensimmäinen ilonaihe: Jeesus. Jumala. Raamattu. Kyllä Herra antaa oikeat sanat tilanteeseen kuin tilanteeseen!
Toinen ilonaihe: Onnistunut kuvistunti ja mahtavat nuoret taiteilijat! Oman hyödyttömyyteni tummien pilvien lomasta pilkahti pienenpieni ajatus, että osaan ehkä sittenkin tehdä edes jotakin työtä, jolla on täällä tarkoitus. En tosin ole mikään kuviksenopettaja, mutta osaan minä jotain ja varsinkin vanhimmilla oppilailla on sekä kykyjä että intoa kuvalliseen ilmaisuun, ja he tarvitsevat opetusta voidakseen kehittyä. Ghanassa ei juuri rohkaista luovuuteen ja oppilaat tuntuvat vielä olevan kovin eksyksissä, jos ei ole mahdollisuutta kopioida suoraan mallista. Alankin soveltaa Tammerkosken oppeja saadakseni heidät irti orjallisesta jäljentämisestä: ”Jos haluaisimme kuvasta täsmälleen samanlaisen kuin alkuperäinen, ottaisimme siitä valokuvan.”
Kolmas ilonaihe: AVAUTUMISYSTÄVÄ. Soulsister. Junnutiimi.
Neljäs ilonaihe: Hyvä ruoka, parempi mieli. Monen päivän kaihoamisen jälkeen iltaruoaksi oli ghanalemppariani: paistettua kalaa, friteerattuja jamssilohkoja ja tulista tomaattimurskaa. A nam nam! Lauantaina pidimme grilli-illan ja tarjolla oli kanaa, salaattia (I-HA-NAA! Saimme ensi kertaa täällä salaattia, sillä ghanalaiset eivät syö tuoreita vihanneksia), patonkia, makkaraa ja jälkkäriksi jäätelöä ja paahdettuja vaahtokarkkeja. Voi että miten voi ihminen iloita ruoasta niin paljon! Ja kyllä muuten maistui vesikin hyvältä!
Viides ilonaihe: Grilli-ilta. Letkeää musiikkia ja hyvää seuraa, naurua, hauskoja sattumuksia, ghanalaisia ja suomalaisia leikkejä, lämpimän viileä ilma ja freesi olo. Harvoin sitä tällaista iltaa lokakuun loppupuolella viettää!
Kuudes ilonaihe: Urheilu. Siitä huolimatta, että on pakko sietää kommentointia, taksien tööttäilyä ja kummastuneita katseita. Nyt ei todellakaan olla missään Lanzarotella. En kuitenkaan joutunut ottamaan vartijaa mukaan (se olisikin ollut jo aika kammottavaa. Voin juuri ja juuri pyytää Eboa kantamaan vettä huoneeseeni. Missään tapauksessa en kehtaisi raahata häntä väen väkisin ulos lenkkeilemään, varsinkaan kun hänellä ei siinä tilanteessa olisi edes vaihtoehtoa kieltäytyä). Paikallisista oli huvittavaa seurata, kuinka hullu valkoinen nainen juoksee tappavassa helteessä ilman mitään järkevää syytä. Hupi muuttui silkaksi viihteeksi, kun samainen nainen loikkasi tuhatta ja sataa ohikiitävän taksin tieltä pois ja rypäsi siihen ainoaan mutakuoppaan kilometrien säteellä. Vedenmyyjänaiset olivat onneksi ihania ja ymmärtäväisiä.
Seitsemäs ilonaihe: Luonto. Meri. Aallot. Ravut. Simpukat. Kukat. Kasvit. Vuoret. Linnut. Kalliot. Taivas.
Kahdeksas ilonaihe: Ghanaian life. Chilipaprikoita hiekkatiellä. Kaksi lasta avojaloin ja käsi kädessä. Meren äärellä, sortuneen ravintolan rauniolla nuori jamppa regetteli menemään. Laguunin suojista lähti ulapalle kalastajia, joiden täytyy olla sekä todella hulluja että todella rohkeita. Inspiraatio. Oli kallio, jolla voisi istua tuntikausia vain katselemassa merta.
Yhdeksäs ilonaihe: Uuden oppiminen. Sopeutuminen. Se, että tavallaan osaan hiukan viittoa ja keskustella oppilaiden ja opettajien kanssa. Se, että enimmäkseen vaivalloiset asiat alkavat tuntua vaivalloisilta enää harvoin. Se, että tuntuu oikeastaan ihan mukavalta. Tasaisen rauhalliselta. Lähes balanssilta. Ihana Ghana-elämä tänään!
Alice in Wonderland.
Kirjoitettu muutama viikko sitten.
Elämä lähestulkoon ilman kelloa, Facebookia ja jatkuvalla syötöllä tulevia ja lähteviä tekstiviestejä on kyllä monin tavoin viehättävää ja voimauttavaa, mutta olisi silti hauskaa pitää enemmän yhteyttä Suomeen. Kuluneen kuukauden aikana olen ollut netissä yhteensä noin kaksi tuntia. Olen pihalla kuin lumiukko ihmisten kuulumisista, ja ikävystytän kaikki tuhansien sivujen pituisilla blogiteksteilläni, koska en hallitse itsesensuurin jaloa taitoa. Skippaaminen jääköön lukijoiden vastuulle. Ole hyvä, kiitos ja anteeksi.
Chapter One. Clearly you’ve never been to Africa.
Eräänä lauantaiaamuna heräsimme jo ennen kukonlaulua (tässä yhteydessä tarkoittaen, että ennen kuutta, sillä yleensä viimeistään niihin aikoihin täällä herään kyseiseen ääneen. Kyllä ne kukot silti komiasti kiekuvat aamukolmeltakin…) ja aamunkoitteessa matkasimme pohjoiseen. Päämääränämme oli parinsadan kilometrin päässä sijaitseva Abetifin kylä, jonne oli tarkoitus pistäytyä sukulaisia tervehtimään. Vuokratrotromme starttasi Matahekosta kellon näyttäessä 08.10 paikallista aikaa ja niin matkanteko alkoi. Suomalaiset eivät todellakaan osanneet varautua siihen, mitä oli tulossa.
Trotrossa meitä oli 15 matkustajaa, Kwasia lukuun ottamatta kaikki naisia. Voi kuljettajaparkaa, ainutlaatuisen rauhallinen ja pitkäpinnainen mies hän kyllä oli, se myönnettäköön. Aurinko paistoi, ilmastointi pelasi ja maisemat olivat hienoja. Ghanassa on se hieno puoli, ettei tarvita autokaistallisia ruokapaikkoja, mikäli haluaa ostaa syötävää poistumatta autosta: teillä liikkuu aina kaupustelijoita, joilta voi ostaa esimerkiksi vettä, eräänlaisia jäädytettyjä jogurtteja (oi, näitä Suomeen!), banaani – tai maissilastuja, mausteisia kalkkunankoipia ja paistettua jamssia. Ostaminen hoidetaan liikkuvasta kulkuneuvosta käsin, sillä auto ei juuri koskaan kulje niin lujaa, etteikö kaupustelija kykenisi vähintäänkin hölkkäämään vieressä.
Ruuhkan takia pysähdyimme erään vankilan porttien eteen. Hampaisiin asti aseistetut poliisit marssivat oikopäätä luoksemme ja uhkasivat ottaa kameramme pois, mikäli yrittäisimme valokuvata paikkaa. Pohdimme, miten he niinkin kaukaa spottasivat ruuhkan keskeltä sen ainoan trotron, jossa oli turisteja ja näin ollen myös innokkaita valokuvaajia. Jälkeenpäin totesimme, että kenties ajoneuvossamme komeilevilla sanoilla ”press” ja ”journalism” saattoi olla osuutta saamaamme huomioon.
Abetifin kylään oli noustava mutkaista ja kiemurtelevaa vuoristotietä pitkin aina huipulle asti. Jyrkät rinteet, sademetsämaisemat ja valtavat puut olivat jotain aivan uskomatonta! Jonaksen (harkkaohjaajani miehen) sisko otti meidät ystävällisesti vastaan, ja kylän lapset tulivat joukolla talon edustalle ihmettelemään valkoisia turisteja. Abetifissa lähes kaikki ihmiset olivat pukeutuneet hautajaisasuun, sillä yhteisön queen mother oli kuollut kolme päivää aiemmin.
Ghanassa queen mother on kylä- ja kaupunkiyhteisön vaikutusvaltaisin jäsen. Hänen luokseen tullaan, jos on ongelmia ratkottavana, hänen kuuluu olla perillä yhteisön jäsenten asioista ja hänen tehtävänään on myös esimerkiksi sotien ja konfliktien estäminen. Jonaksen suku on nyt kiperän tilanteen edessä, sillä heidän on valittava yhteisölle uusi queen mother, koska he kuuluvat Abetifin kuningassukuun. Jonaksen äiti Salome olisi todellisuudessa ollut oikea queen mother, mutta hartaana kristittynä hän ei halunnut sitä, koska koki sen liian pakanalliseksi siihen kuuluvien rituaalien takia.
Tämän kaiken kuulimme aloitettuamme paluumatkan kohti Accraa. Olimme Abetifissa tuskin kahtakaan tuntia, mikä tuntui hiukan hölmöltä ottaen huomioon kaiken sen vaivan ja ajan, minkä matkaaminen oli siihen mennessä vaatinut. Emme kuitenkaan lähteneet ollenkaan liian kiireesti: kotimatka venyi ja venyi, ruuhkat jopa korpiseuduilla lähes ylittivät käsityskyvyn rajat, ja tiet olivat reikäisiä kuin tahkojuusto ja niin töyssyisiä, että MM-tason kumparelaskijakin olisi ollut suorituksestaan ylpeä, mikäli olisi selviytynyt moisista möykyistä taittamatta niskojaan. Pimeän ja sateen tullessa rapa roiskui, tytöt kiljuivat ja pieni kleptomaanilapsi aiheutti luvattoman paljon hilpeyttä. Yksi kerrallaan väki alkoi tipahdella hämärän ja unen rajamaille. Kaiken kaikkiaan 400 kilometrin reissuun upposi vajaa neljätoista ajotuntia.
Chapter Two. Burn baby, burn!¨
Parin Bojo Beachilla vietetyn päivän jälkeen täytyy sanoa, että onneksi tähänastiset Diak-vuoteni ovat opettaneet minulle muun muassa kykyä purkaa koettuja asioita ja reflektoida omaa toimintaa. Niinpä vältyin tekemästä edellisen viikon virheitä, laitoin aurinkorasvaa enkä joutunut sanomaan uudestaan kuuluisia viimeisiä sanoja: ”En mä oo koskaan ennenkään pahasti palanut.”
Ensimmäisen kokonaisen rantareissun lopputulos oli nimittäin se, että hiusteni kirkas puna oli haihtunut ja jättänyt jälkeensä sävyn, joka värikartalla sijoittunee jonnekin lohenpunaisen ja nuutuneen porkkanan välimaastoon. Kasvoni sen sijaan näyttivät hyvinkin kirkuvan punaisilta: näky muistutti, eikä niinkään etäisesti, mansikkakiisseliä johon on lorauteltu sinne tänne vaniljakastiketta. Oi aikoja, oi tapoja, oi turmeluksen ja rumuuden määrää. Onneksi jo aamulla näytin taas lähestulkoon ihmiseltä.
Chapter Three. In the jungle, the mighty jungle!
Viikonlopun ohjelmistoon kuului myös retki Cape Coastiin ja Kakumin luonnonpuistoon. Cape Coastissa kävimme katsomassa linnaa, johon ennen muinoin varastoitiin orjia, jotka sitten laivattiin eteenpäin lähinnä länsimaihin. Paikka oli näkemisen arvoinen, mutta jokseenkin kammottava: vankikopit olivat pimeitä, ahtaita loukkoja ja sydäntä särki tajuta, miten julmia ihmiset ovat toisilleen. Door of No Return pisti ainakin tämän ihmislapsen hiljaiseksi.
Cape Coastista suuntasimmekin suoraan Kakumiin, joka puolestaan käänsi mietteet ihmisen kurjuudesta Luojan suuruuteen. Sademetsän yllä puusta puuhun kulki seitsemän kapeaa, keinuvaa ja huojuvaa riippusiltaa parhaimmillaan neljänkymmenen metrin korkeudella maasta. Lähestulkoon itkin, sillä niin ihmeellisen kauniin maailman Jumala on meille luonut!
Aikuisemmat naiset pelkäsivät korkeita paikkoja, mutta voittivat pelkonsa ja kulkivat riippusillat kunnialla alusta loppuun. He ja koko muu turistiryhmä joutuivat tukevalle maaperälle päästyään jopa kyllästymiseen saakka odottelemaan porukan valokuvausorientoitunutta junnutiimiä, joka ei olisi halunnut lähteä silloilta kulumallakaan. Ukkonen jyrisi ja sadekin uhkasi ryöpsähtää niskaamme, ja iloitsin suuresti Jasminista, jonka ansiosta en ollut ainoa kameran kanssa hidastelija. ”Ne on liian nuoria ja innoissaan edes tajutakseen pelkäämisen mahdollisuutta.”
Chapter Four. Kolmas maailmansota ja karman lait.
Maineeni tunnettuna sateentuojana ja lomasään pilaajana on nyt vahvistettu: vanavedessäni todellakin kulkee pieni musta myrskypilvi minne ikinä menenkin. Yhtenä yönä nimittäin heräsin siihen, että kasvoilleni loiskahti sadevettä avoimesta ikkunasta ja ulkona kuulosti siltä, kuin tuhannet sotakoneet olisivat pommittaneet Accraa. Noin sekunnin välein taivaalla leiskuvien salamoiden aiheuttama strobovaloilmiö hämmensi ajantajun, Aplakua kurittava monsuunisade tuntui ruoskivan katot irti ja talot perustuksiltaan, kukkulamme hiekkatiet valuivat tulvavirran mukana Atlanttiin eikä veden kohina ja pauhina olisi voinut olla enää kovaäänisempi, vaikka olisin leiriytynyt Niagaran juurelle. ”Is this what you’re calling a DRY SEASON?!” ”Ironic, isn’t it?”
Chapter Five. Coming soon.
Maailman laidalla –blogin ohjelmistoon mahdollisesti tulossa mm. seuraavia aiheita: Makumatkalla bankusta ruokabanaaneihin, Sleeping Beauty ja kauneuden alkulähde, kulttuurien yhteentörmäys aiheesta kurinpito ja lasten kasvatus, sekä urheilun ihanuus ja hulluus.
Ps. Huoneeni varustetaso alkaa sitä paitsi pettää: iltana eräänä sain hampaita pestessäni nauttia viilentävistä sadepisaroista myös sisätiloissa, seinilläni vilistävät gekkoliskot eivät hoida työtään asianmukaisesti ja nukkumaan mennessä minua odotti kerran ihastuttava yllätys: tyynyni vieressä kökötti kookkaahko pikimusta hämähäkki, joka loikkasi yököttävästi seinälle ja kipitti pakoon minkä koivistaan pääsi, kun uhkasin sitä sandaalilla.
Veni, vidi, vici. Eikä tämä suuri metsästäjä edes huutanut!
Elämä lähestulkoon ilman kelloa, Facebookia ja jatkuvalla syötöllä tulevia ja lähteviä tekstiviestejä on kyllä monin tavoin viehättävää ja voimauttavaa, mutta olisi silti hauskaa pitää enemmän yhteyttä Suomeen. Kuluneen kuukauden aikana olen ollut netissä yhteensä noin kaksi tuntia. Olen pihalla kuin lumiukko ihmisten kuulumisista, ja ikävystytän kaikki tuhansien sivujen pituisilla blogiteksteilläni, koska en hallitse itsesensuurin jaloa taitoa. Skippaaminen jääköön lukijoiden vastuulle. Ole hyvä, kiitos ja anteeksi.
Chapter One. Clearly you’ve never been to Africa.
Eräänä lauantaiaamuna heräsimme jo ennen kukonlaulua (tässä yhteydessä tarkoittaen, että ennen kuutta, sillä yleensä viimeistään niihin aikoihin täällä herään kyseiseen ääneen. Kyllä ne kukot silti komiasti kiekuvat aamukolmeltakin…) ja aamunkoitteessa matkasimme pohjoiseen. Päämääränämme oli parinsadan kilometrin päässä sijaitseva Abetifin kylä, jonne oli tarkoitus pistäytyä sukulaisia tervehtimään. Vuokratrotromme starttasi Matahekosta kellon näyttäessä 08.10 paikallista aikaa ja niin matkanteko alkoi. Suomalaiset eivät todellakaan osanneet varautua siihen, mitä oli tulossa.
Trotrossa meitä oli 15 matkustajaa, Kwasia lukuun ottamatta kaikki naisia. Voi kuljettajaparkaa, ainutlaatuisen rauhallinen ja pitkäpinnainen mies hän kyllä oli, se myönnettäköön. Aurinko paistoi, ilmastointi pelasi ja maisemat olivat hienoja. Ghanassa on se hieno puoli, ettei tarvita autokaistallisia ruokapaikkoja, mikäli haluaa ostaa syötävää poistumatta autosta: teillä liikkuu aina kaupustelijoita, joilta voi ostaa esimerkiksi vettä, eräänlaisia jäädytettyjä jogurtteja (oi, näitä Suomeen!), banaani – tai maissilastuja, mausteisia kalkkunankoipia ja paistettua jamssia. Ostaminen hoidetaan liikkuvasta kulkuneuvosta käsin, sillä auto ei juuri koskaan kulje niin lujaa, etteikö kaupustelija kykenisi vähintäänkin hölkkäämään vieressä.
Ruuhkan takia pysähdyimme erään vankilan porttien eteen. Hampaisiin asti aseistetut poliisit marssivat oikopäätä luoksemme ja uhkasivat ottaa kameramme pois, mikäli yrittäisimme valokuvata paikkaa. Pohdimme, miten he niinkin kaukaa spottasivat ruuhkan keskeltä sen ainoan trotron, jossa oli turisteja ja näin ollen myös innokkaita valokuvaajia. Jälkeenpäin totesimme, että kenties ajoneuvossamme komeilevilla sanoilla ”press” ja ”journalism” saattoi olla osuutta saamaamme huomioon.
Abetifin kylään oli noustava mutkaista ja kiemurtelevaa vuoristotietä pitkin aina huipulle asti. Jyrkät rinteet, sademetsämaisemat ja valtavat puut olivat jotain aivan uskomatonta! Jonaksen (harkkaohjaajani miehen) sisko otti meidät ystävällisesti vastaan, ja kylän lapset tulivat joukolla talon edustalle ihmettelemään valkoisia turisteja. Abetifissa lähes kaikki ihmiset olivat pukeutuneet hautajaisasuun, sillä yhteisön queen mother oli kuollut kolme päivää aiemmin.
Ghanassa queen mother on kylä- ja kaupunkiyhteisön vaikutusvaltaisin jäsen. Hänen luokseen tullaan, jos on ongelmia ratkottavana, hänen kuuluu olla perillä yhteisön jäsenten asioista ja hänen tehtävänään on myös esimerkiksi sotien ja konfliktien estäminen. Jonaksen suku on nyt kiperän tilanteen edessä, sillä heidän on valittava yhteisölle uusi queen mother, koska he kuuluvat Abetifin kuningassukuun. Jonaksen äiti Salome olisi todellisuudessa ollut oikea queen mother, mutta hartaana kristittynä hän ei halunnut sitä, koska koki sen liian pakanalliseksi siihen kuuluvien rituaalien takia.
Tämän kaiken kuulimme aloitettuamme paluumatkan kohti Accraa. Olimme Abetifissa tuskin kahtakaan tuntia, mikä tuntui hiukan hölmöltä ottaen huomioon kaiken sen vaivan ja ajan, minkä matkaaminen oli siihen mennessä vaatinut. Emme kuitenkaan lähteneet ollenkaan liian kiireesti: kotimatka venyi ja venyi, ruuhkat jopa korpiseuduilla lähes ylittivät käsityskyvyn rajat, ja tiet olivat reikäisiä kuin tahkojuusto ja niin töyssyisiä, että MM-tason kumparelaskijakin olisi ollut suorituksestaan ylpeä, mikäli olisi selviytynyt moisista möykyistä taittamatta niskojaan. Pimeän ja sateen tullessa rapa roiskui, tytöt kiljuivat ja pieni kleptomaanilapsi aiheutti luvattoman paljon hilpeyttä. Yksi kerrallaan väki alkoi tipahdella hämärän ja unen rajamaille. Kaiken kaikkiaan 400 kilometrin reissuun upposi vajaa neljätoista ajotuntia.
Chapter Two. Burn baby, burn!¨
Parin Bojo Beachilla vietetyn päivän jälkeen täytyy sanoa, että onneksi tähänastiset Diak-vuoteni ovat opettaneet minulle muun muassa kykyä purkaa koettuja asioita ja reflektoida omaa toimintaa. Niinpä vältyin tekemästä edellisen viikon virheitä, laitoin aurinkorasvaa enkä joutunut sanomaan uudestaan kuuluisia viimeisiä sanoja: ”En mä oo koskaan ennenkään pahasti palanut.”
Ensimmäisen kokonaisen rantareissun lopputulos oli nimittäin se, että hiusteni kirkas puna oli haihtunut ja jättänyt jälkeensä sävyn, joka värikartalla sijoittunee jonnekin lohenpunaisen ja nuutuneen porkkanan välimaastoon. Kasvoni sen sijaan näyttivät hyvinkin kirkuvan punaisilta: näky muistutti, eikä niinkään etäisesti, mansikkakiisseliä johon on lorauteltu sinne tänne vaniljakastiketta. Oi aikoja, oi tapoja, oi turmeluksen ja rumuuden määrää. Onneksi jo aamulla näytin taas lähestulkoon ihmiseltä.
Chapter Three. In the jungle, the mighty jungle!
Viikonlopun ohjelmistoon kuului myös retki Cape Coastiin ja Kakumin luonnonpuistoon. Cape Coastissa kävimme katsomassa linnaa, johon ennen muinoin varastoitiin orjia, jotka sitten laivattiin eteenpäin lähinnä länsimaihin. Paikka oli näkemisen arvoinen, mutta jokseenkin kammottava: vankikopit olivat pimeitä, ahtaita loukkoja ja sydäntä särki tajuta, miten julmia ihmiset ovat toisilleen. Door of No Return pisti ainakin tämän ihmislapsen hiljaiseksi.
Cape Coastista suuntasimmekin suoraan Kakumiin, joka puolestaan käänsi mietteet ihmisen kurjuudesta Luojan suuruuteen. Sademetsän yllä puusta puuhun kulki seitsemän kapeaa, keinuvaa ja huojuvaa riippusiltaa parhaimmillaan neljänkymmenen metrin korkeudella maasta. Lähestulkoon itkin, sillä niin ihmeellisen kauniin maailman Jumala on meille luonut!
Aikuisemmat naiset pelkäsivät korkeita paikkoja, mutta voittivat pelkonsa ja kulkivat riippusillat kunnialla alusta loppuun. He ja koko muu turistiryhmä joutuivat tukevalle maaperälle päästyään jopa kyllästymiseen saakka odottelemaan porukan valokuvausorientoitunutta junnutiimiä, joka ei olisi halunnut lähteä silloilta kulumallakaan. Ukkonen jyrisi ja sadekin uhkasi ryöpsähtää niskaamme, ja iloitsin suuresti Jasminista, jonka ansiosta en ollut ainoa kameran kanssa hidastelija. ”Ne on liian nuoria ja innoissaan edes tajutakseen pelkäämisen mahdollisuutta.”
Chapter Four. Kolmas maailmansota ja karman lait.
Maineeni tunnettuna sateentuojana ja lomasään pilaajana on nyt vahvistettu: vanavedessäni todellakin kulkee pieni musta myrskypilvi minne ikinä menenkin. Yhtenä yönä nimittäin heräsin siihen, että kasvoilleni loiskahti sadevettä avoimesta ikkunasta ja ulkona kuulosti siltä, kuin tuhannet sotakoneet olisivat pommittaneet Accraa. Noin sekunnin välein taivaalla leiskuvien salamoiden aiheuttama strobovaloilmiö hämmensi ajantajun, Aplakua kurittava monsuunisade tuntui ruoskivan katot irti ja talot perustuksiltaan, kukkulamme hiekkatiet valuivat tulvavirran mukana Atlanttiin eikä veden kohina ja pauhina olisi voinut olla enää kovaäänisempi, vaikka olisin leiriytynyt Niagaran juurelle. ”Is this what you’re calling a DRY SEASON?!” ”Ironic, isn’t it?”
Chapter Five. Coming soon.
Maailman laidalla –blogin ohjelmistoon mahdollisesti tulossa mm. seuraavia aiheita: Makumatkalla bankusta ruokabanaaneihin, Sleeping Beauty ja kauneuden alkulähde, kulttuurien yhteentörmäys aiheesta kurinpito ja lasten kasvatus, sekä urheilun ihanuus ja hulluus.
Ps. Huoneeni varustetaso alkaa sitä paitsi pettää: iltana eräänä sain hampaita pestessäni nauttia viilentävistä sadepisaroista myös sisätiloissa, seinilläni vilistävät gekkoliskot eivät hoida työtään asianmukaisesti ja nukkumaan mennessä minua odotti kerran ihastuttava yllätys: tyynyni vieressä kökötti kookkaahko pikimusta hämähäkki, joka loikkasi yököttävästi seinälle ja kipitti pakoon minkä koivistaan pääsi, kun uhkasin sitä sandaalilla.
Veni, vidi, vici. Eikä tämä suuri metsästäjä edes huutanut!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)