Trotroja, toreja ja Macarenaa

Perjantaina Anna ja Reija jäivät koulupäivän jälkeen viettämään viikonloppua tänne meille Aplakuun. Ilta kului kotona syöden, nettikahvilassa dataillen ja läheisellä terassilla istuskellen. Nettikahvilan portailla hengailevat kolmeakymmentä kieltä puhuvat jannut ilmoittivat saapuvansa maanantaina portillemme juhlistamaan synttäreitäni. Ghettotervehdys oli kaikille hyvä.

Lauantaina heräsimme aikaisin ja kuulimme Kaneshin kutsun! Kaneshi on paikallinen tori, jossa myydään aivan kaikkea aina elävistä ravuista kenkiin, paprikoihin, mausteisiin, ylihintaisiin toffeekarkkeihin ja ihaniin kankaisiin asti. Värien, hajujen, äänien ja ihmisten määrä oli sanoinkuvaamaton. Olisin halunnut ottaa tuhansittain kuvia, mutta harmikseni minulta puuttuu katu- ja tilannekuvaamiseen vaadittava röyhkeys.

Me lähdimme torille nimenomaan kankaita etsimään. Tarkoituksena on teettää niistä sitten myöhemmin vaatteita. Onneksi kankaiden valitseminen sujui sukkelasti, sillä hyvin pian Kaneshi alkoi jo hiukan ahdistaa. Suomalaisten arvostamaa omaa reviiriä ei juuri tunneta: muuan nainen tarrautui käteeni ja halusi ostaa hiukseni peruukkia varten eikä suostunut päästämään irti ennen kuin eräs saman kojun arvokas vanha rouva tuli ja muitta mutkitta läimäytti kollegaansa, jotta tämä päästäisi minut menemään. Ei tullut kauppoja sillä kertaa.

”Henkivartijaksi” mukaamme lähetetty Ebo (”hard day with the ladies”) suunnisti meidät parin mutkan kautta trotro-asemalle, joka on kokemuksena hiukan eri kaliiberia kuin esimerkiksi Tampereen linja-autoasema. Kaneshin retkemme aikana ryttyläläinen Jasmin oli tullut Matahekosta Aplakuun ja iltapäiväksi lähdimme merenrannalle, jota kaihoten olemme katselleet paahteisten työpäiviemme lomassa House of Gracen parvekkeelta.

Bojo Beachilla ainakin paikallisilla oli hauskaa, kun neljä obronia lojui onnensa kukkuloilla pehmeällä rantahiekalla ottamassa aurinkoa. Meininki oli kuin paratiisilomalla ja reissun aikana kohtasimme mm. rantalenttisleijonia, amerikkalaisen puumanaisen ja lauman ahneita sakaaleja. Ilman kahden kulttuurin 7-vuotiasta Johannaa olisivat valkoiset naiset tulleet ryöstetyiksi ennen kuin olisivat ehtineet silmäänsä räpäyttää. Onneksi tyttö puhui järkeä ja pimeää hiekkatietä päätielle taksia etsimään käveli vain vartijamme.

Sunnuntaina olikin kirkkopäivä ja olin innoissani elämäni ensimmäisestä afrikkalaisesta messusta! Harmi kyllä Ghanan luterilaisen kirkon jumalanpalvelus ei kovin paljon eronnut suomalaisesta vastineestaan. Lisäväriä toki antoivat rummut, taputukset, reistaileva mikki ja vauhdikas kolehtiosuus, mutta muuten tilaisuus oli varsin hillitty ja tutunoloinen. Messun jälkeen piispa kaappasi minut, Annan, Reijan ja Simson –nimisen miehen etupenkkiin jututettavaksi, koska olimme tilaisuudessa ensimmäistä kertaa.

Kirkon jälkeen suuntasimme Accran länsimaiseen ostoskeskukseen Shopriteen näkemään Ghanan toiset kasvot. Seuraamme sulostuttivat myös muut Matahekon tytöt Minttu, Sale ja Maria, ja Oboomanilla saattoikin olla hiukan yksinäinen olo yhdeksän obroninaisen seurassa. Hänen onnekseen myös 1-vuotias Kwasi oli mukana pitämässä miesten puolia.

Kotiin ajaessamme kohtasimme liikenneonnettomuuden, mutta apuamme ei onneksi tarvittu. Accran ruuhkat tietäen pohdiskelin vain sitä, miten ihmeessä ambulanssi voi akuuteissa tilanteissa ehtiä ajoissa paikalle. Loppuillan ohjelmaan kotona kuului pienet synttärikemut, paras kohta biisissä, ghanalaisia leikkejä, viittoen laulettu onnittelulaulu ja roppakaupalla Macarenaa.

Maanantain ja tiistain tiivistän asiasanalistaan: koomapäivä, kakkuhattu, red-red, uusi poika, Koti-ikävä isolla K:lla, veden pakkosäästökuuri, epätoivon synkät syöverit, lohtusuklaa, kirjavaras, sormiaakkoset, Tammerkosken perillinen ja lopultakin toimiva prepaid-liittymä. Balanssiton elämä jatkuu tässä ja nyt.

Crazy hot reggae!

Ei muuten niin vaan mennä enää nettiin silloin kun siltä tuntuu tai sattuu huvittamaan. Koska olen ehtinyt elää jo viikon elämääni Ghanan maaperällä, kokosin päivän blogitekstiin muutamia tärkeimpiä/merkityksellisimpiä ajatelmia, kokemuksia, ensivaikutelmia ja tilanteita, joita vastaan on tähän asti tullut. Jos olet laiska lukija, älä suotta vaivaudu.

Chapter One: Alkumeren hirviöitä

Hajotkaa kaverit hotellimajoituksiinne ja uima-altaisiinne! Ja taas toisaalta: aikataulutonta elämää, kuuma ilmasto ja letkeää musiikkia. Balanssi on tästä arjesta kaukana.

Suunnilleen tämä oli fiilis, kun viikko sitten saavuin Ghanaan ja yritin hämmennykseltäni tajuta, mihin olen itseni järjestänyt. Lennot sujuivat oikein mukaisasti (jos ei oteta huomioon jäämistä turvaovien väärälle puolelle Frankfurtin lentokentällä, uskomatonta koomaväsymystä ja kalvavaa nälkää). Varsinaiset epäselvyydet alkoivat vasta Accrassa, kun virkailijat eivät oikein pitäneet Tanskasta hankittua kuuden kuukauden viisumiani kelvollisena. Toisin kuin muilta suomalaisilta harkkareilta, minulta ei kuitenkaan yritetty kentällä karhuta 20 dollarin keksaistua lisämaksua, joka ”on tapana periä niiltä, jotka tulevat maahan ensimmäistä kertaa”. Niin varmaan!

Ensimmäisenä iltana olo oli vain turta, väsynyt ja kauhistunut. Halusin heti kotiin, ruoka oli omituista, verenhimoiset hyttyset hyökkäsivät kimppuun kuin ahneet piraijat eikä minua juuri vakuuttanut huoneeseeni kuuluvat peseytymistilat: suihku ja vesivessa toki löytyivät, mutta se taas ei tarkoita sitä, että ne toimisivat. Koskaan. Lavuaarin hanasta tulee vettä hiukan. Siispä sekä peseytymiseen että vessan vetämiseen käytän nurkassa kököttävää suurta vesisaavia, jonka säännöllinen täyttäminen noin kolmen desin minuuttivauhdilla on jokseenkin turhauttavaa.

Ensimmäisen illan viimeisimpinä ajatuksina tunsin syvää yhteenkuuluvuutta Robinson Crusoen kanssa. Elämän on oltava taistelua.

Chapter Two. Overspeeding kills!

Yksi ensimmäisistä asioista, johon ghanalaisessa elämänmeiningissä törmäsin, oli liikenne (johon en onneksi konkreettisesti törmännyt, koska muuten ei nimeäni enää elävien kirjoista löytyisi). Autoilukulttuuri on aivan karmaisevaa eikä sille vedä vertoja mikään. Siihen verrattuna jopa VR:n junaliikenne on sujuva, ongelmaton ja joutuisa tapa siirtyä paikasta A paikkaan B. Jotain tästä kertonee se, että matkaan lentokentältä House of Gracelle (n. 20 kilometriä) tuhraantui aikaa kolmisen tuntia.

Accran liikenteessä on täysin normaalia mm. seuraavat asiat: a) madella etanan vauhtia eteenpäin ja kuunnella kahden kaistan päässä bussissa evankeliumia julistavaa saarnamiestä b) kävellä keskellä ruuhkaista ajoväylää ja kaupitella autoihin siveltimiä, nuudeleita, hedelmiä, vedellä täytettyjä muovipusseja, kenkiä tai oikeastaan aivan mitä tahansa, mitä pään päällä voi kuljettaa c) parkkeerata moottoripyörä keskelle vilkasta risteystä d) nähdä siviilin hyppäävän autostaan ja ryhtyvän ohjaamaan liikennettä ja e) pitää reggaebileitä liikenneympyrään juuttuneen auton perälavalla megakokoisten kaiutinviritelmien välityksellä. (Liepushka! Tänne tanssiin banaanitanssia, kehä kolmonen oli vasta alkusoittoa!)

Liikennesääntöjä ei ole. Punaisten valojen palaessa saa liikkua haluamaansa suuntaan riippumatta siitä, onko kyseessä vastaantulevien kaista tai vaikkapa yksisuuntainen tie. Jos jano yllättää, alkoholipitoiset juomat ovat oikein kelvollinen vaihtoehto (Nimim. Istuin yksin lukitussa autossa öisen Matahekon pimeillä syrjäkujilla ja katsoin, kuinka kuski käväisi tuttavansa disekioskilla yhillä).

Tämän kaiken keskellä ei ole mikään ihme, että trotrojen (eräänlaisten kymmenen hengen ”bussien”) takaikkunoissa lukee sellaisia iskulauseita kuin ”In the name of Jesus we pray” tai ”Guide me”!

Chapter Three. Viittoen menemään!

Sitten hiukan itse harjoittelusta. Täällä House of Gracessa sekä lapset että opettajat ovat kuuroja ja käyttävät viittomakieltä, joten työskentely tuntui aluksi vaikealta ja olo ulkopuoliselta. Opettajat ovat kuitenkin kaikki hirmu ystävällisiä ja ottivat minut hyvin vastaan, ja lapsista on hauska opettaa minulle viittomia. Sain viittomanimenkin, joka koostuu viittomista ”K” etunimen mukaan ja ”punainen”, koska heidän mielestään punainen tukkani on niin kaunis. Kaunis on kyllä omasta mielestäni viimeinen sana, joka hiuksistani tällä hetkellä tulee kostean meri-ilman takia mieleen… kiharat on niin pahuudesta! Tässä kohtaa lähetän terveisiä Jonnelle.

Täällä koululla aloitti viiden viikon harjoittelun myös kaksi muuta suomalaista, Reija ja Anna (en olekaan yksin!) He opiskelevat viittomakieltä, joten he pystyvät aika hyvin kommunikoimaan kuurojen kanssa, vaikka viittomat eroavatkin jonkin verran Suomessa käytetyistä. Työskentely täällä on melko haastavaa, sillä ilman yhteistä kieltä on vaikea esimerkiksi selittää, mitä missäkin koulutehtävässä on tarkoitus tehdä. Lapsiin on kuitenkin helppo luoda yhteys leikin kautta ja alan vähitellen löytää keinoja, joilla viestiä, vaikka sanavarasto onkin todella vähäinen.

Chapter Four.

Tällä hetkellä vaikeimmalta tuntuu se, miten riippuvainen on muista ihmisistä. En voi lähteä minnekään yksin, käteistä ei juuri ole ja jos sitä haluan nostaa, pitää olla joku luotettava paikallinen selustaa turvaamassa. Talon ympärillä on muurit, niiden päällä sähköaita ja piikkilankaa ja ainoa uloskäynti on lukittu portti. Olen ollut porttien ulkopuolella kahdesti ja kummallakin kerralla tuli selväksi, ettei yksin ole hyvä liikkua. Perään huudellaan koko ajan obronia (= valkoihoinen) ja sunnuntaisella Aburin retkellä kuskimme Obooman käski joka kerta autoon noustuamme tarkistamaan, onko puhelin, kamera, rahat ja muu arvokas varmasti tallessa.

Ruoat täällä laittaa kodinhoitaja Amma ja tuntuu kiusalliselta vain nousta pöydästä ja jättää astiat siihen toisen korjattavaksi! Ja se vesisaavi kylpyhuoneeni nurkassa… oikeasti voisin pyytää täällä talonmiehenä työskentelevää Eboa kantamaan siihen vettä alakerrasta, mutta en kerta kaikkiaan kehtaa.

Melko pitkä avautuminen tuli nyt tässä, mutta en tiedä koska pääsen seuraavan kerran nettiin. Viikonloppuna saan viimein prepaidin käyttöön, jos Luoja suo, ja voin olla yhteydessä Suomeen puhelimen välityksellä. Nyt se ei ole onnistunut, kiitos Samsungin kätevän ja näppärän luurin, joka estää SIM-kortin vaihtamisen. Kauan eläköön teknologia!